Professori Lea Rojola
Minulla on tällä hetkellä käynnissä kaksi tutkimusaihetta:
Ensimmäinen käsittelee suomalaisuuden konstruktiota 1900-luvun alkuvuosina ja erityisesti ns. nousukkaan ongelmaa. Nousukkaalla tarkoitetaan tässä kontekstissa sellaista kansan parista tullutta henkilöä, joka pyrkii ylöspäin sivistyksen portaita kouluttautumalla. Nousukkaan pyrkimykset perustuvat fennomaanien kansalliseen projektiin, jonka yksi ohjenuora oli, että kansa piti sivistää ja sivistyneistö kansallistaa. Nousukas alkaa uskollisesti toimia tämän ohjeen mukaan ja lähtee opintielle. 1900-luvun alussa sivistyneistön huoleksi tuli, että kansa ei sivistynytkään "oikeasti". Heräsi epäilys, että kenties suomalainen kansa ei kykenekään omaksumaan todellista sivistystä muuten kuin pinnallisesti, ulkokohtaisesti. Tarkastelen tätä prosessia tutkimuksessani, johon kuuluu kaunokirjallisuutta 1900-luvun alusta sisällissotaan asti.
Toisessa tutkimuksessani analysoin suomalaisen kaunokirjallisuuden ironiaa. Suomalaisia on yleensä pidetty kansana, joka sanoo, mitä tarkoittaa ja tarkoittaa, mitä sanoo. Koska ironia on sanomisen tapa, jossa sanotaan jotain sellaista, mitä ei tarkoiteta tai tarkoitetaan ihan muuta kuin sanotaan, on em. stereotypian valossa ymmärrettävää, että suomalaisessa kirjallisuudessa ei ole nähty erityisen ironisia piirteitä. Oma väitteeni on, että ironiaa on kirjallisuudessamme yllin kyllin; me vain emme ole tottuneet lukemaan sitä tai meitä ei ole "ohjattu" lukemaan sitä. Tutkimuksessani tarkastelen neljän eri ajoilta olevan naiskirjailijan, Maria Jotunin, Elsa Soinin, Marja-Liisa Vartion ja Päivi Alasalmen, tuotannon ironisia piirteitä. Samalla pohdin sitä, olisiko mahdollista nähdä ironiassa emansipatorista ja kriittistä potentiaalia nimenomaan naiskirjailijoiden muutoshakuisuuden strategiana ja feministisenä eleenä.