Mitä uskontotiede on?
Veikko Anttonen
Uskontotiede on yliopistomaailmassa ainoa tieteenala, joka pyrkii systemaattiseen ja analyyttiseen tietoon paitsi uskonnoista ja erilaisista elämänkatsomuksista, myös tekijöistä, joiden avulla kirjava joukko psykologisia, sosiologisia, taloudellisia, oikeudellisia, tai taiteellisia ilmiöitä, joissa uskonnolliset ja uskomukselliset käsitykset ovat vaikuttavana ainesosana, voidaan tulkita ja selittää. Uskontotieteen opetuksen ja tutkimuksen kohteena ovat paitsi uskonnot, joilla on erillinen nimi ja pyhäksi kirjaksi koottu auktoriteettilähde (kuten Raamattuun perustuva kristinusko ja Koraaniin perustuva Islam), myös kansojen suulliseen perinteeseen perustuvat mytologiat ja kansanusko.
Tutkimuskohteiden moninaisuutta lisäävät myös ei-uskonnolliset maailmankatsomukset kuten ateismi, poliittiset ideologiat sekä eri kulttuurien kohtaamiseen liittyvät ongelmat kuten rasismi ja etnosentrismi. Lähtökohtana on huomio, että myös ei-uskonnollisiksi luokitettavat ilmiöt sisältävät uskonnoille tunnusomaisia rajanvedon periaatteita, joilla ihmiset erottelevat asioita pyhiksi ja epäpyhiksi, puhtaiksi ja epäpuhtaiksi, hyveellisiksi ja paheellisiksi, sallittuiksi ja kiellettyiksi.
Uskontotieteen harjoittajilla ei ole olemassa minkäänlaista mittaria, jolla punnita arvoväritteisiä kannanottoja siitä, mikä uskonto on oikea ja mikä väärä tai mitkä uskonnollisuuden ilmaisumuodot ovat aitoja ja mitkä epäaitoja. Tieteenalan edustajat eivät myöskään voi tieteellisin perustein sen paremmin kieltää kuin myöntääkään kysymystä jumalan ja yliluonnollisen todellisuuden olemassaolosta. Sen sijaan uskontotiede kohdistaa huomionsa inhimillisen ajattelun lainalaisuuksiin, jotka rajoittavat paitsi ajattelua ja tiedonkäsittelyä yleensä, myös erilaisten jumalakäsitysten muodostumista. Uskontotieteen tutkimuskohteena eivät siten ole uskontojen yliluonnolliset olennot, vaan ajattelun ja toiminnan ominaisuudet ja tunnuspiirteet, joiden avulla ihmiset tuottavat uskonnollisia uskomuksia näkymättömistä olennoista ja voimista sekä uskomusten seurauksena erilaisiksi tavoiksi ja instituutioiksi vakiintuneita käyttäytymisen muotoja.
Uskontotieteellistä tiedonhankintaa ohjaa ajatus, jonka mukaan ihmiset yleismaailmallisesti luokittavat, käsittelevät ja välittävät tietoa samojen havaitsemista, tunnistamista ja muistamista koskevien mekanismien avulla. Samoin ominaisuudet, jotka vaikuttavat tiedon ja uskomusten leviämiseen, ovat tutkittavissa pitkälti yhtäläisten teoreettisten työkalujen avulla, joita eri tieteenaloilla on kehitetty ihmisen tiedonkäsittelyn yleisten lainalaisuuksien selittämiseksi. Käsitysten ja uskomusten sosiokulttuurisia eroja ja yhtäläisyyksiä voidaan sitä vastoin lähestyä tarkastelemalla ilmiöitä yhteydessä maantieteelliseen sijaintiin, väestöllisiin, yhteiskunta- ja oikeuspoliittisiin sekä elinkeinorakenteeseen samoin kuin yksilöiden ja yhteisöjen identiteettimuodostukseen liittyviin tekijöihin, erityisesti kieleen, historiaan ja aikakauden aateilmastoon. Uskontotiede ei tutki siten yksinomaan tekijöitä, jotka erottavat eri uskontoperinteet toisistaan, vaan myös yhtäläisyyksiä ja säännönmukaisuuksia erojen takana. Ilmiökentän moninaisuudesta johtuen alan edustajat tarvitsevat uskontoteorian, jonka avulla uskonnon piiriin kuuluvat asiat voidaan rajata ja erottaa tutkimusta varten.
Menetelmien ja tutkimuskohteiden perusteella uskontotiede on jaoteltavissa viideksi tutkimusalaksi. Uskontoantropologit selvittävät paikalliskulttuurien uskonnollisia perinteitä ja ilmenemismuotoja kenttätyömenetelmin, uskontohistorioitsijat tutkivat uskontoperinteiden historiallisia vaiheita kielitieteen ja arkeologian tuottamin aineistoin ja menetelmin; uskontofenomelogit vertailevat toistuvia ilmiöitä ja rakenteita eri kulttuureissa ja niiden uskonnoissa, uskontososiologit uskonnon ja yhteiskunnan välistä yhteyttä sekä uskontopsykologit uskonnollisia kokemuksia ja uskonnollista käyttäytymistä. Tutkimusaloja ei tule ymmärtää toisistaan erillisinä tiedonväylinä, joista uskontotieteen tutkijan on valittava omansa.
Käytännön tutkimustyö edellyttää jatkuvaa rajojen ylitystä tutkimusalojen välillä ja tunkeutumista toistensa käsitteellisille alueille. Tutkimusalojen ja suuntausten lukuisuus on kuitenkin omiaan osoittamaan, ettei uskonnollista ajattelua ja käyttäytymistä voida ymmärtää tai selittää vain yhden, akateemisilta perinteiltään eri tavoin rajatuin tutkimusalan ongelmanasettelun näkökulmasta. Tieteen edistyvyys edellyttää, että tutkijat yhdistävät teorioita, menetelmiä ja näkökulmia eri tieteenaloilta, niin humanistisista, yhteiskunta- kuin käyttäytymistieteistäkin. Lisäksi uskonnontutkija, joka selvittää eri kulttuureille ominaisia tapoja luokitella asioita kuten kasveja ja eläimiä eri luokkiin selvittääkseen esimerkiksi niiden parantavia tai muita uskomuksellisia ominaisuuksia, tarvitsee myös luonnontieteiden kuten biologien tuottamaa tietoa.
Teoreettiset viitekehykset ja lähestymistavat vaihtelevat utkimustehtävän ja -aineiston mukaan kuvailevasta ymmärtävään ja selittävään. Historia- ja perinnetieteellisten tutkimusongelmien selvittämisessä käytetään lähdeaineistoina eri uskontojen ja perinteiden pyhiä tekstejä, yhtä lailla pyhiksi kirjoiksi kanonisoituja että kaanonien ulkopuolisia tekstejä, arkeologian, taidehistorian, kielentutkimuksen ja suullisen kansanperinteen tutkimuksen (folkloristiikan) tarjoamia lähdekriittisiä menetelmiä. Nykypäivän sosiologisten kysymysten yhteydessä käytetään esimerkiksi postitse lähetettäviä tai eri tilaisuuksissa jaettavia lomakekyselyjä, joilla tavoitellaan määrällistä edustavuutta ja luotettavuutta sekä yleistettävyyttä. Lisäksi tutkijat käyttävät uskonnollisten yksilöiden ja yhteisöjen itsestään tuottamia kirjallisia ja kuvallisia aineistoja. Yksilöiden ajattelua ja merkityksiä luotaavaa laadullista tietoa hankitaan kulttuuriantropologian piirissä kehitetyillä osallistuvan havainnoinnin ja haastattelun menetelmillä.
Antropologisessa tutkimuksessa uskontoa koskevat kysymykset perustetaan asioihin, joista saadaan tietoa elämällä siinä vuorovaikutusyhteisössä, jossa uskontoa harjoitetaan ja jonka kulttuurin osaksi ajattelun ja toiminnan muodot erottamattomasti niveltyvät. Uskontoantropologisessa tutkimuksessa tutkija lähtee ulos kammiostaan elävien ihmisten pariin. Uskontoantropologi kokoaa aineiston tutkimustaan varten omakohtaisella kenttätyöllä. Tutkimuskohteena ovat perinteisesti olleet Euroopan ulkopuoliset suullisen tiedonvälityksen varassa elävät kulttuurit, joista vielä 1900-luvun ensi vuosikymmeninä puhuttiin ns. primitiivisinä kulttuureina. Nykyisin uskontoantropologista tutkimusta tehdään enenevässä määrin myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, eri etnisten ryhmien, alue- ja vähemmistökulttuurien sekä uskonnollisten ja elämänkatsomuksellisten yhteisöjen parissa. Raja uskontososiologian ja -antropologian välillä ei ole enää niin yksiselitteinen; se vedetään nykyään enemmän menetelmien kuin tutkimuskohteiden perusteella. Sekä sosiologit että antropologit voivat hakea tutkimuskohteensa modernista länsimaisesta yhteiskunnasta, niin kaupungista kuin maaseudultakin.