Kirjallisuus ja filosofia
Abstraktit
Salla Shhadeh
Runouden ja filosofian suhteesta Platonilla
Kirjallisuuden ja filosofian suhde esiintyy filosofisena kysymyksenä Platonin dialogeissa. Kyse on Platonin kohdalla runouden ja filosofian tai toisin sanoen myytin ja logoksen välisestä suhteesta. Usein esitetty tulkinta on, että filosofi tuomitsee runouden ja myytit. Platon oli kuitenkin hyvin riippuvainen myyttisestä kielestä mutta myös tietoinen tästä riippuvuudestaan. Tietoisuus ilmenee siinä, että Platon tematisoi runouden ja filosofian suhteen dialogeissaan, mikä tarkoittaa puolestaan sitä, ettei Platon ollut enää välittömässä suhteessa myyttiseen kieleen ja ajatteluun. Pohdin puheenvuorossani sitä, millainen on Platonin filosofian suhde myyttiseen kieleen. Millä tavalla Platon käyttää runouden "keinoja" dialogeissaan? Missä mielessä voidaan sanoa Platonin dialogien olevan runoutta? Tätä kautta tulee pohdittavaksi lopulta kysymys siitä, mitä Platon oikeastaan tarkoitti filosofialla.
Liisa Steinby
Miksi kirjallisuus ei ole filosofiaa? J.G. Herder ja runouden uusi tuleminen
Romantiikan aikakaudella Saksassa levisi käsitys, jonka mukaan kirjallisuus (runous) oli sittenkin tärkeämpää kuin miksi se oli nähty klassisen kirjallisuusparadigman aikana, jolloin sen ajateltiin Aristoteleen määrittelemällä tavalla havainnollistavan filosofisia totuuksia. Uusin Herderiä koskeva tutkimus osoittaa, että romantikkojen käsitys runoudesta juontaa juurensa Herderin runouskäsityksestä, vaikka näiden suhtautumisessa filosofiaan ja erityisesti aikakauden määräävään eli Kantin filosofiaan olikin merkittäviä eroja. Yksi tapa lähestyä kysymystä filosofian ja runouden välisestä suhteesta Herderillä on hänen kielen ja erityisesti käsitteen käsittämisen tapansa. Hän erottaa runouden aistimellisen (sinnlich) kielen filosofian abstraktista kielestä, jolloin "aistimellinen" ei tarkoita ensisijaisesti sitä, että kielen merkitykset viittaavat konkreettisesti aistittaviin asioihin, vaan kielen merkitysten liittymistä suureen määrään ei-kielellistä, ei-käsitteellistä aistikokemusta. Runous koostuu tällaisesta konkreettisesta kielestä, joka ei pyri abstraktisti määrittelemään asioita kuten filosofia vaan rakentaa kielen avulla aistittavia (tai pikemminkin mielikuvitukselle näyttäytyviä) kuvia ja hahmoja. Kirjallisuus saa merkityksensä siitä, että se tekee näkyväksi sellaista, minkä ihmiset tunnistavat elämiseensä kuuluvaksi, ja luovat näin kulttuurin yhteistä maailmankuvaa.
Jussi Jaakkola
Filosofiasta taiteen kokemuksen välttämättömänä edellytyksenä Schellingillä
Esitelmäni lähtökohtana on Friedrich Wilhelm Joseph Schellingin (1775–1854) taiteen filosofia teoksessa System des transzendentalen Idealismus (1800). Schellingin teoksessaan esittämää taiteenfilosofista vakaumusta voidaan Schelling-tutkimuksen kielellä nimittää esteettiseksi absolutismiksi. Esteettisen absolutismin mukaan korkein tiedostaminen on mahdollista ainoastaan taiteessa, eikä korkein tiedostaminen myöskään edellytä esimerkiksi filosofista tiedonmuodostusta. Luennoissaan Philosophie der Kunst (1802/1803) Schelling luopuu esteettisestä absolutismista. Korkein tiedostaminen ei Schellingin luennoissa ole enää mahdollista filosofiasta riippumattomassa taiteen kokemuksessa, vaan taiteen tiedollisten mahdollisuuksien toteutuminen edellyttää filosofista tematisointia – toisin sanoen filosofiaa taiteesta eli taiteen filosofiaa. Schellingin luennot onkin mahdollista ymmärtää esteettisen absolutismin kyseenalaistamisena.
Schellingin taiteenfilosofisen näkökannan muuttumisessa olennaista on se, että siinä toteutuu kysymys taiteen suhteesta filosofiaan. Hieman täsmällisemmin ilmaistuna kysymys on filosofiasta taiteen varsinaisen kokemuksen välttämättömänä edellytyksenä. Esitelmässäni esitänkin Schellingin taiteen filosofiaan perustuen kysymyksen siitä, missä merkityksessä taiteen – siis myös kirjallisuuden – varsinainen kokemus edellyttää filosofiaa tai kuten Schellingistä irtautuen voidaan kysyä: missä merkityksessä taiteen varsinainen kokemus edellyttää ylipäätään reflektiivistä toimintaa. Toisaalta osoitan edelleen, missä mielessä tällainen vaatimus on problemaattinen. Tämän problematisoinnin avulla on nähtävissä eräs taiteen filosofian syvärakenteeseen kuuluva jännite, joka oikeastaan ilmenee erityisesti juuri taiteen ja filosofian välisenä jännitteenä.
Elias Heikkonen
Tragedian esityksen ja traagisen ihmisen suhde Nietzschen Tragedian synnyssä
Friedrich Nietzsche esittää 1872 ilmestyneessä esikoisteoksessaan Geburt der Tragödie käsityksensä antiikin Kreikan tragedian synnystä ja sen merkityksestä oman aikansa kulttuurin kehyksessä. Toisaalta Nietzschen teos toimii samalla myös modernin aikakauden ja modernin ihmisen kritiikkinä. Esitelmässäni pyrin arvioimaan sitä, millainen on Nietzschen käsitys modernista kulttuurista, jota hänen mukaansa luonnehtii traagisuus, ja miten tämä traagisuus suhtautuu Nietzschen käsitykseen tragedian taiteen luonteesta.
Väittäessään teoksessaan, että olemassaolo voidaan oikeuttaa ainoastaan esteettisenä ilmiönä, Nietzsche pyrkii antamaan taiteelle ihmisen näkökulmasta ainutlaatuisen merkityksen. Esitelmässäni pyrin selvittämään sitä, miksi juuri tragedian taide sisältää tämän olemassaolon oikeuttamisen mahdollisuuden. Näin päästään lopulta kysymykseen siitä, millainen on yhteys modernin ihmisen traagisuuden ja tragedian taiteen välillä, ja miksi Nietzsche nostaa taiteen tieteen yläpuolelle todellisuuden hahmottamisen tapana.
Jani Vanhala
Kirjallisuus ei-käsitteellisen ymmärryksen välittäjänä
Yksi nykyfilosofian keskeisistä kiistoista pohjautuu eriäviin näkemyksiin kielen mahdollisuuksista ilmaista asioita ymmärrettävällä tavalla. Analyyttisen filosofian näkemyksen voisi tiivistää kärkeasti siten, että mielekäs kielenkäyttö perustuu säännönmukaisiin viittaussuhteisiin. Ilmaisun merkityksen ajatellaan olevan tiedollinen, reflektoitava asia. Mannermaisen filosofian kenttä on paljon fragmentaarisempi. On kuitenkin havaittavissa, että varsinkin fenomenologian parissa on osoitettu huomattavaa kiinnostusta ja sensitiivisyyttä taidetta ja erityisesti runoutta kohtaan. Haluaisinkin nostaa puheenvuorossani esiin Martin Heideggerin ontologian tarjoamia mahdollisuuksia kirjallisuuden tulkinnalle. Nämä mahdollisuudet rakentuvat sen Heideggerin tekemän havainnon varaan, että kieli saattaa tuoda ihmiset jonkin sellaisen äärelle, joka ei ole käsitteellistettävissä. Kirjallisuus saattaa siis esim. "tunnelmansa" (Stimmung) kautta välittää sellaisia yhteisiä merkityksiä, joita filosofinen teksti ei pystyisi lähtökohtiensa vuoksi esittämään.
Tommi Kotimäki
Taiteen totuus? Taiteen, tieteen ja filosofian suhteista Heideggerilla
Martin Heideggerin taiteenfilosofian yhtenä keskeisenä teemana on taiteen suhde toimintaan ja tietoon. Välittääkö taide arvoja tai tietoa? Mikä on taiteen funktio? Miten taide eroaa Heideggerin mukaan tieteestä tai filosofiasta? Avaan näitä kysymyksiä tarkastelemalla: (1) Heideggerin näkemyksiä Daseinin kuolemaa kohti olemisen rakenteesta sekä siihen välittömästi liittyvistä omantunnon (Gewissen), kutsun (Ruf) sekä päättäväisyyden tai sulkeutuneisuudesta vapautumisen (Entschlossenheit) käsitteistä teoksessa Sein und Zeit, (2) Heideggerin tärkeimmän taiteenteoreettisen kirjoituksen Der Ursprung des Kunstwerkes kysymyksenasetteluista ja erityisesti alkuperän (Ursprung) käsitteestä käsin sekä (3) Heideggerin "alkuperäisen etiikan" ja "alkuperäisen ajattelun" käsitteistä käsin. Tässä tulkintalinjassa Heideggerin taiteenfilosofinen ajattelu asettuu Heideggerin filosofian yleisempään kontekstiin ja näyttäytyy pyrkimyksenä kamppailla taiteen osalta metafysiikkaa sekä teknisen järjen hallintapyrkimyksiä vastaan. Taide on Heideggerille totuuden tapahtumisen paikka, mutta tämä totuus on erittäin vaikeasti haltuunotettavissa ja hyödynnettävissä. Heideggerilaisesta näkökulmasta katsottuna kysymys on lopulta totuuden käsitteen metafyysisten tulkintojen sekä Heideggerin totuuden käsitteen välisestä ristiriidasta.
Bo Pettersson
Hermeneutiikan ja pragmatismin kiastinen kehitys kirjallisuusteoriassa
1800-luvun hermeneutiikkaa ja varsinkin sen kahta huomattavinta harjoittajaa, Friedrich Schleiermacheria ja Wilhelm Diltheyta, pidetään yleensä vahvasti kirjailijakeskeisen hermeneutiikan edustajina. Schleiermacherin tunnetun sanonnan mukaan tulkinnassa yritetään ensin ymmärtää teos yhtä hyvin, sitten paremmin kuin kirjailija itse. Näin Schleiermacher antaa ymmärtää, että myös kielelliset ja kontekstuaaliset piirtet ovat tärkeitä tulkinnassa, kuten hän itse hermeneuttisessa pääteoksessaan Hermeneutik (1838) painottaa. Mutta kirjailijan psykologinen tulkinta jäi kuitenkin suurelle yleisölle päällimmäiseksi 1800-luvun ja 1900-alun hermeneutiikasta.
Kun filosofinen pragmatismi vasta John Deweyn Art as Experience (1934) -teoksen myötä sai syvällisimmän esteettisen tutkimuksensa, oli jo otsikosta selvää, että kirjallisuuden lukijan (tai muun taiteen kokijan) kokemus oli kiinnostuksen kohteena. Toisaalta, kun hermeneutiikka muutti muotoaan ontologisemmaksi Hans-Georg Gadamerin heideggerilaisen pääteoksen Wahrheit und Methode (1960) myötä, koko tutkimusala siirtyi lukijapainotteisemmaksi, niin myös toisen 1900-luvun hermeneutiikan suurmiehen, Paul Ricoeurin, tuotannossa. Kirjallisuustieteellinen pragmatismi sai 1980-luvulla jatkoa varsinkin Stephen Knappin ja Walter Benn Michaelsin anti-teoreettisissa julkaisussa, ja pohjautui tällöin lähinnä intentionalistiseen näkemykseen (mm. E. D. Hirsch, Jr.:n osin schleiermacherilaiseen tulkintateoriaan).
Näin kaksi filosofian alalajia, hermeneutiikka ja pragmatismi, jotka osin ovat olleet yhteydessä toisiinsa kirjallisuudentutkimuksessa, ovat suurelta osin kehittyneet kiastisella tavalla puolentoista vuosisadan aikana: hermeneutiikka on siirtynyt kirjalijakeskeisestä näkemyksestä lukijakeskeiseen ja pragmatismi lukijakeskeisestä näkemyksestä kirjailijakeskeiseen. Analysoin tätä kehitystä ja vedän siitä joitain johtopäätöksiä.
Kalle Puolakka
Merkityksestä ja merkityksellisyydestä: E.D. Hirschin apologia
E.D. Hirschin kirjallisuusteoriaan sisältyvä erottelu teoksen merkityksen ja merkityksellisyyden välillä on ollut laajan kritiikin kohteena Hans-Georg Gadamerin ajattelusta ammentavassa nykyhermeneutiikassa. Hirschille teoksen merkitys koostuu siitä, miten tekijä tarkoitti teoksensa ymmärrettävän, kun taas teoksen merkityksellisyys muodostuu niiden eri suhteiden pohjalta, joita teoksen merkitykseen voidaan luoda. Hirschin erottelun keskeisenä ongelmana on pidetty sitä, että se juuri jättää huomiotta tulkitsijan ymmärryksen historiallisesti ehdollistuneen luonteen sekä tulkitsijan horisontin aseman teoksen merkityksen rakentumisessa. Tämän esitelmän tavoitteena on puolustaa Hirschin erottelua hermeneuttista kritiikkiä vastaan. Uskoakseni merkityksen ja merkityksellisyyden välinen erottelu valaisee onnistuneesti niitä eri tekijöitä, joiden pohjalta suhteemme taideteoksiin rakentuvat sekä sitä, minkälaisin käsittein tätä prosessia tulisi tarkastella. Esitelmän loppuosissa pohditaan esitetyn merkityksen ja merkityksellisyyden uudelleenarvioinnin laajempia seurauksia hermeneuttiselle tulkintateorialle. Keskeinen seuraus on nähdäkseni se, että Hirschin lähes puolivuosisataa sitten Gadamerin hermeneutiikassa esille nostamat ongelmakohdat osoittautuvat paljon vakavammaksi kuin Gadameria koskevassa kirjallisuudessa on oletettu. Nämä kysymykset lukeutuvat samalla kirjallisuuden tutkimuksen filosofian keskeisimpiin.
Veijo Pulkkinen
Analyyttisen kirjallisuudenfilosofian monoliittisen tradition kritiikki
Kun kirjallisuudentutkimus angloamerikkalaisessa yliopistomaailmassa (literary criticism) erkani historiallisesti painottuneesta kirjallisuudentutkimuksesta (literary scholarship) 1940-luvulla, se löysi itselleen liittolaisen analyyttisesta estetiikasta. Estetiikka tarjosi kirjallisuudentutkimukselle teoreettisen perustan itsenäisenä tutkimusalana, joka perustui kirjallisen teoksen autonomisuuteen. Sittemmin teoksen autonomisuus on kyseenalaistettu niin kirjallisuuden kuin estetiikankin tutkimuksen piirissä. Sen sijaan autonomisuuden edellytyksenä oleva käsitys tekstin pysyvyydestä on vielä suurimmalta osaltaan jäänyt kyseenalaistamatta. Nimitän tätä käsitystä, jossa kirjallisella teoksella oletetaan olevan vain yksi muuttumattomana pysyvä teksti, monoliittiseksi teoskäsitykseksi.
Ongelma monoliittisessa teoskäsityksessä on se, että se tukee naiivia luottamusta tekstin pysyvyyteen. Kirjallisuudentutkimukseen tämä on konkreettisesti vaikuttanut siten, ettei tekstikriittisen tutkimuksen olennaista merkitystä kirjallisuudentutkimukselle ole kyetty ottamaan vakavasti. Tekstikritiikki nähdään edelleen uuskriittisen teorian tavoin jonakin kirjal-lisuudentutkimuksen kannalta toissijaisena ja ulkopuolisena tutkimuksena.
Osoitan esityksessäni, että analyyttisessa kirjallisuudenfilosofiassa voidaan hahmottaa 1940-luvulta jatkuva traditio, joka perustuu tälle monoliittiselle teoskäsitykselle. Tämä traditio on osaltaan ollut tukemassa tekstikritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen välistä erottelua, kun tekstuaalisen variaation ilmiöt on määritelty kirjallisen teoksen identiteetin kannalta esteettisesti merkityksettömiksi. Tämän tradition kritiikin kautta pyrin osoittamaan, että tekstuaalisen variaation ilmiöillä on merkitystä kirjallisen teoksen tulkinnan kannalta ja että tekstikriittinen tutkimus pitäisi ymmärtää pikemminkin olennaiseksi osaksi kirjallisuudentutkimusta kuin sen ulkopuoliseksi ja toissijaiseksi aputieteeksi.
Jukka Mikkonen
Kirjallisuudentutkimuksen ja kaunokirjallisen asenteen käsitteet ja rooli analyyttisessa kirjallisuusfilosofiassa
Yksi analyyttisen kirjallisuusfilosofian merkittävimpiä käänteitä on ollut 1990-luvulla tapahtunut tutkimuksen painoalan siirtyminen kaunokirjallisten teosten semanttisista ja stilistisistä piirteistä sekä tekijöiden yksilöllisistä intentioista kirjallisuuden instituutioihin ja kirjallisuuteen sosiaalisena käytäntönä. Käsittelen esitelmässäni ’kirjallisuudentutkimuksen’ (academic criticism) ja ’kaunokirjallisen asenteen’ (literary stance) käsitteitä ja roolia analyyttisessa kirjallisuusfilosofiassa, erityisesti Peter Lamarquen filosofisessa kirjallisuusteoriassa. Tarkoitukseni on osoittaa, että analyyttisten kirjallisuusfilosofien näkemykset heidän keskeisistä käsitteistään, kirjallisuudentutkimuksesta ja kaunokirjallisesta asenteesta, ovat ongelmallisia. Väitän, että yhtenäistä ’kirjallisuudentutkimuksen lukutapaa’, johon ns. tavallisten lukijoiden kaunokirjallinen asenne voitaisiin samastaa, ei ole olemassa ja että analyyttisten kirjallisuusfilosofien tulisi huomioida kirjallisuudentutkimuksen erilaiset lähestymistavat ja tavoitteet. Toiseksi väitän, että analyyttisten kirjallisuusfilosofien pitäisi suhtautua nykyistä vakavammin kirjallisuudentutkimuksen, erityisesti reseptiotutkimuksen, empiirisiin tuloksiin.
Tomi Kokkonen
Tieteenfilosofinen näkökulma kirjallisuudentutkimukseen
Kun kirjallisuustieteellisessä teoriassa käännytään filosofian puoleen, yleensä ollaan kiinnostuneita substantiaalisista kysymyksistä kuten merkitysteoriasta. Tieteenfilosofiasta käyttökelpoisena on pidetty lähinnä hermeneutiikkaa ja muuta tulkintaa suoraan käsittelevää filosofiaa. Myöskään tieteenfilosofit eivät ole yleensä olleet kiinnostuneita kirjallisuudentutkimuksesta, jota ei osata aina oikein pitää edes tieteenä. Viimeaikaisessa tieteenfilosofiassa on kuitenkin irrottauduttu voimakkaasti perinteisistä fysikaalisten tieteiden hallitsemasta tiedekäsityksestä, ja sellaisten erityistieteiden kuin biologian ja psykologian käsittely, samoin kuin viimeaikaiset kehityskulut yhteiskuntatieteiden filosofiassa, ovat nähdäkseni synnyttäneet myös kirjallisuustieteellisten teorioiden ja käytäntöjen metodologis-filosofiseen tarkasteluun soveltuvia välineitä. Tarkastelen esitelmässäni sitä, millaisena kirjallisuudentutkimus näyttäytyy tieteenfilosofisesta nykynäkökulmasta. Esittelen erityisesti sitä, miltä kirjallisuustieteellisen teorian, kirjallisia ilmiöitä koskevan teoreettisen tiedon ja tekstin tulkintaan pohjautuvien havaintojen suhde näyttää tieteenfilosofisesta näkökulmasta. Näiden "tasojen" yhteyteen liittyy läheisesti myös nykyaikainen tieteellisen selittämisen teoria, joka myös antaa hedelmällisen näkökulman kirjallisuudentutkimukseen. Esitelmän puitteissa ehdin esittää lähinnä lähtökohtia tällaiselle analyysille, mutta pystyn uskoakseni tuomaan vakuuttavasti esille sen, että nykytieteenfilosofinen välineistö soveltuu kirjallisuustieteen metodologian tarkasteluun hedelmällisesti. Samalla tulen eksplikoineeksi sen, miksi kirjallisuudentutkimus on tieteellistä toimintaa siinä missä mikä tahansa muukin tutkimusalue.
Hanna Meretoja
Mitä on filosofinen kirjallisuudentutkimus?
Pohdin esitelmässäni, mitä tarkoittaa kirjallisuuden analysoiminen filosofisesta näkökulmasta. Kirjallisuuden ja filosofian suhteen tarkastelu on usein merkinnyt filosofisten ajatusten tai teemojen etsimistä kirjallisuudesta. Toisaalta on olemassa tietty ajatteluperinne, jossa filosofian ajatellaan näkyvän paitsi temaattisella tasolla myös kaunokirjallisten teosten koko rakentumistavassa. Kun kirjallisuuden käsitetään rakentuvan tiettyjen filosofisten olettamusten varaan, näitä olettamuksia eksplikoimalla kirjallisuutta voidaan ikään kuin kääntää filosofian kielelle. Tällöin ongelmana voi olla yritys palauttaa kirjallisuus filosofiaksi. Kysyn esitelmässäni, miten kirjallisuuden suhteuttaminen erilaisiin filosofisiin ajatteluperinteisiin voisi hedelmällisesti avata analysoitavia teoksia ilman, että teoksia palautetaan filosofiaksi – siten, että tehdään oikeutta kirjallisuuden kirjallisuutena. Tällöin on tärkeää huomioida kaunokirjallisuuden monitulkintaisuus ja se, että teoksen filosofiset lähtökohdat voivat olla keskenään ristiriitaisia, jännitteisessä suhteessa toisiinsa, eikä niistä voida rakentaa koherenttia filosofista järjestelmää. Samoin on tärkeää pohtia filosofian ja historian suhdetta. Voidaan sanoa, että kirjallisuus on siinä mielessä pääsemättömissä filosofiasta, että kaikilla teoksilla voidaan osoittaa olevan joitakin ontologisia, epistemologisia ja eettisiä sitoumuksia tai taustaoletuksia. Ricoeur toteaa, että kirjallisuus ei ole koskaan "eettisesti neutraalia", mutta tähän voidaan lisätä, että se ei voi olla myöskään epistemologisesti tai ontologisesti "neutraalia". Toisaalta kirjailija, hänen henkilöhahmonsa ja lukijansa muodostavat ontologisia, epistemologisia ja eettisiä kantojaan aina jossain historiallisessa tilanteessa: olemme pääsemättömissä paitsi filosofiasta myös historiasta. Filosofinen kirjallisuudentutkimus voikin ottaa lähtökohdakseen juuri tämän kirjallisuuden paikantumisen filosofian ja historian jännitteiseen, ambivalenttiin risteyskohtaan. Havainnollistan tätä ottamalla joitakin esimerkkejä väitöskirjastani, jossa analysoin Robbe-Grillet’n ja Tournierin subjektikäsityksiä suhteessa erilaisiin filosofisiin subjektin käsittämisen perinteisiin.
Leena Laiho
Käännösteoksen ja alkuteoksen kompleksinen suhde
Käännösteoksen ja alkuteoksen suhteen kompleksisuus ei nouse ongelmaksi, kun tarkastellaan käännöskirjallisuutta osana kirjallisuuden polysysteemiä. Käännösteos taiteen filosofian ja nimenomaan sanataideteoksen ontologian ja identiteetin näkökulmasta lähestyttäessä on kuitenkin ongelmallinen entiteetti. Voimmeko väittää, että käännösteos on sama teos kuin alkuteos, eli että sanataideteoksen identiteetti säilyy käännettäessä? Lähestyn samuuden kysymystä kahden tieteenalan käsitteellisin välinein: toisaalta taiteen filosofian ja sen analyyttisen tradition, toisaalta käännöstieteen käsitteiden kautta. ’Käännösteos’ käsiteanalyyttisenä tutkimuskohteena tarjoaa luontaisen haasteen tieteidenväliselle lähestymistavalle. Mikään tutkimusala yksin ei tyydyttävällä tavalla voi tuottaa syvällistä tietoa siitä, mikä kääntämisen tuloksena syntyvä teos oikein on tai mikä edes alkuteos on. Tiedon saamiseksi tarvitaan kirjallisuudentutkimuksen, filosofian ja käännöstutkimuksen vuorovaikutusta.
Martin Welander
"Tomt, tyst, tidlöst." R.R. Eklund och den sublima upplevelsen
R.R. Eklunds (1895-1946) författarskap behandlar en mängd filosofiskt intressanta frågor. Eklund var väl insatt i den tyska idealistiska idétraditionen, och filosofer som ständigt återkommer i hans böcker (både som underströmmar och som föremål för direkta kommentarer) är bl.a. Schopenhauer, Nietzsche, Kierkegaard och Kant. En av grundpelarna i Eklunds författarskap är den från idealismen hämtade motsättningen mellan den konkreta, sinnliga världen och de abstrakta, översinnliga idéerna. Jag arbetar på en doktorsavhandling med arbetsrubriken Mellan grått och gyllne – tematiska linjer i R.R. Eklunds aforistiska verk, där fokus läggs på de filosofiska inter- och kontexterna i Eklunds verk.
En intressant idealistiskt färgad tematik i Eklunds böcker hänger ihop med begreppet sublimitet, vilket Eklund hämtat främst från Schopenhauer. Mitt syfte i det här föredraget är att undersöka hur det sublima framkommer och behandlas i Eklunds böcker. Hur identifieras det sublima i Eklunds texter och hur kan detta begrepp användas i en tolkning av Eklunds verk? I föredraget kommer begreppet sublimitet att definieras och exemplifieras utgående från några textexempel. Också Schopenhauers tankar om det sublimas förhållande till det estetiska kommer att diskuteras och sättas i relation till Eklunds texter.
Sami Simola
Pynchon, DeLillo ja tulkinnan rakenteellinen vainoharhaisuus
Haluaisin puhua seminaarissanne siitä, mitä amerikkalaisten nykyprosaistien Thomas Pynchonin ja Don DeLillon romaaneissa Gravity´s Rainbow (1973) ja Underworld (1997) sanotaan tulkinnasta. Nämä postmodernit ja historialliset romaanit esittävät 1900-luvun taitteen jälkeistä länsimaista maailmaa, jota teknistynyt sodankäynti uhkaa tuholla. Tämä maailma on tekniikan kutistama. Sen oliot kytkeytyvät toisiinsa vainoharhaisessa tulkinnassa, jota väkivallan pelossa elävät vieraantuneet ja vainoharhaiset henkilöhahmot harjoittavat loputtomasti. Nähdäkseni olioiden väliset suhteet muodostavat Pynchonilla ja DeLillolla viime kädessä verkostollisen rakenteen. Rakenne on ollut 1900-luvulla hermeneutiikan ja strukturalismin kaltaisten tulkinnan teorioiden ja metodien keskiössä. Pohdin muutamien romaanikatkelmien perusteella, missä määrin teksteistä ja tulkinnan hermeneuttisesta tapahtumasta todella voidaan löytää universaaleja rakenteita ja missä määrin kyse on esille nostamieni kirjailijoiden kuvaamasta historiallisesta todellisuudesta, joka tekstien tulkinnassa ohjaa meitä etsimään rakenteita. Esitelmässäni yritän osoittaa, että kirjallisuuden tulisi edeltää ja määrittää sen filosofista ja kirjallisuustieteellistä käsittelyä.