Kyllikki Venho, os Hurme. 1915-2000.

Kyllikki kirjoitti 1986 "Pientä jutustelua Raunistulasta,"  Viiden miehen ja hänen yhteisenä ajatuksena.

Minulle allekirjoittaneelle hän lahjoitti sen, kuten niin monta muuta hänen kynänsä aikaansaannosta. Hänellä kun oli tapana kiittää vierailustakin hienolla runolla. Merkkipäivät tietysti hän muisti kullekin sopivalla tarinalla tai runolla, ja jos hyvin sattui, upealla syvällä lauluäänellään laulettu sydämeen käyvä laulu - aina hänen itsensä sanoittama - säveleet hän kyllä lainasi muilta.

Raunistula ballaadi.

Kylä tuttu Suomen helman alla

jonka muistan aina maailmalla

Sieltä kun sai oman tuvan

aitoon elämään toi luvan

sinne muistoissani palaan yhä uudelleen,

pihapiirit, kauniit puut ja pensaat,

hyvät naapurit ei heille vertaa

Kun sieltä maailmalle lähti

sydämensä kylään jätti,

niistä juuriaan ei koskaan irti saa.

           Se oli valtaväylä , se oli Raunistula

           se kulki ohi monen pienen kujan,

           Silmäni kun suljen lapsuuteeni kuljen

           pihapiiriin pieneen palaan yhä uudelleen.

Se oli valtaväylä maailmalle,

moni väsyi elon taakan alle.

Monta matkaa kuljen muistoin tiellä

ilot, surut koin mä siellä

lapsuuden ja nuoruus maisemain.

Kisa- Tovereissa kilpailimme

Tarmon talossa myös ottelimme,

siellä hengenasein taistelimme,

ystävyyttä rakensimme,

maine kattoi koko kaupungin.

          Se oli valtaväylä ,se oli Raunistula

          se kulki ohi monen vehmaan kujan,

          Silmäni kun suljen, kotiini näin kuljen,

          pihapiiriin pieneen palaan yhä uudelleen.

Siis: Hämeessä syntyneenä, Raunistulaan juurtuneena, joten ovat kai ne juuret 47 vuoden aikana syvälle juurtuneet, kun niin tukevasti tunnen kuuluvani tänne, maailman parhaaseen paikkaan Suomi äidin helman alle. Oikeuttaa kai minut teidän Raunistulalaisten seuraan?

Olen onnellinen saadessani kertoa teille tuntemuksiani ja tietojani. Kun on rakastunut kotipaikkaansa, siitä taatusti kertoo vähän ylisanoinkin, mutta se suotakoon minulle.

Tämä on ihmeellisen kaunis alue aivan Turun keskustan tuntumassa. Suuret vanhat lehtipuut huojuvat pienten omakotitalojen yllä, antaen meille näin maalaismaisen tunnelman. Talojen pihapiirit muodostavat kukin omansalaisen kodikkaan oleskelupaikan. Vanhat talot, paljon nähneinä, eivät meille tarinoita kerro, vaikka niin mielellämme haluaisimmekin kuulla, mutta ne hienotunteisesti vaikeneva, antaen oman mielikuvituksemme tehdä työtä.

Näissä pienissä taloissa ja tölleissä on asunut suuriakin perheitä. Täältä on maailmalle lähtenyt erilaisiin tehtäviin ja asemiin sekä miehiä että naisia. Taiteen tielle erityisen monta; on laulun, musiikin, näyttämötaiteen osaajia. Tiedemiestä, poliitikkoa, urheilijoita, professoria ja vaikka mitä. Mutta ennen kaikkea rehtiä naista ja miestä työelämään Suomalaista yhteiskuntaa rakentamaan omalla panoksellaan.

Niiden vuosikymmenten ajan, jotka olen asunut täällä "sivistyksen kehdossa", kuten sattuvasti sanotaan, olen tavannut mielenkiintoisia ja omaperäisiä persoonia. Tämä kylä on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Vielä muutamia vuosia sitten täällä oli omat suutarit ja kraatarit, nuo elämän filosoofit. Oli puusepät, kellosepät, satulasepät, verstaita joka hätään. Kun polkupyörä reistasi tai kuukkari krääsäsi mentiin Lunströmin Akun verstaaseen, sieltä tuli apu. Aku ei kyllä keskeyttänyt juuri käsillä olevaa työtä, vaan asiakas sai odottaa omaa vuoroaan. Odotellessa voi lueskella seinällä olevaa kehystettyä ohjetta: "Ihminen älä hermostu."

Jos taas auton jouset reistaili auttoi Vihersaaren Nipa.

Ja kauppoja riitti: Manneroosit, Merihovit, Ahlgrenit, oli pikku Laine ja iso Laine.

Leivän tekijöitä riitti myös, Rosnell, Rosten, Kastu, ne suuremmat.

Oli lyhyttavarakauppa, parturiliikettä, paperikauppaa. Eli mitä Raunistulasta ei saanut, sitä ei tarvittukaan.

Vähän atomiajan enteitäkin oli, sillä kun ylitettiin rata, ja tultiin linjojen puolelle vähän ennen Asfalttitehdasta oli Marjasen kauppa, jonka oven yläpuolella komeili kyltti: Maitoa ja dynamiittia. Niin ja makkaratehtaita oli useammassakin töllissä, Terveystarkastaja ei joka paikkaan ehtinyt, mutta salmonellasta ei ollut tietoakaan, eikä muistakaan hienoista taudeista. Jos jotain tuli, niin reilu ripuli, ja sillä siisti.

Jos joku muu tauti vaivasi, oli olemassa useampikin sauna, puhtaita oltiin. Koskisen saunassa oli kuppari, joka imi lehmänsarven ihoon kiinni ja imi pahan veren pois, hyvät löylyt päälle. Vihdalla viuhdottiin niin että pläiskintä kävi. Sanottiin, että ellei sauna, terva ja viina auta, tauti on kuolemaksi. Sitä kolmatta vaihtoehtoa toki löytyi, ihan vuorokauden ympäri.

Uimahallin iloja ei ollut, mutta olipa Karvarin krotti, siellä kroolattiin

koiraa ja uitiin napa kiven päällä, vesi oli hygieenista ilman klooriakin.

Rahan puute vaivasi moniakin, mutta taiteilija Tuomen Erkki pystyi niitä tekemään omassa setelipainossa, ja niin hyviä että ovat vieläkin Rikosmuseossa näytillä. Painannan lopetti Suomen pankki ja poliisi.

Kyllähän täällä joskus kränättiinkin. Lehtosen Aino oli jostakin syystä naapurilleen Grönlundin Jussille vihoissaan. Oli pakko odottaa sitä päivää jolloin tuuli kulki Jussin suuntaan, se oli sopiva päivä tyhjentää huussin ruuma. Jämäkästi tämä kylä seisoo paikallaan. Vaikka aikoinaan Turku paloi, Raunistula jäi. Ja oli meillä täällä ihan oma koko maailman palomestari Kirveen Antti, joka prinikat rinnassa kulki tarkastuskierroksellaan komentaen linjoilla asuvia emäntiä, että tuohiset uunipellit on aina hyvin tervattava. Pikkupojat saivat huutia, kun sytyttelivät kiviaitoja.

Raitiovaunussa Antti istui sanomalehti ylösalaisin kädessään. Etusivulla oli suuri laivan kuva. Antti päivitteli: "Taas on sattunu merel kauhia haaksirikko".

Lopuksi, pienen jutusteluni päätteeksi, toivon että tulevatkin sukupolvet pyrkisivät säilyttämään Raunistulan hengen.
 

 Edellä Kyllikin omia mietteitä. Omasta puolestani haluan valottaa sitä Kyllikkiä, jollaisena minä ja varmaankin moni muu hänen ystävistään, hänet muistaa. Nuorempana Kyllikin upea punainen tukka loisti kuin tulenlieska, tulta hän oli itsekin, temperamenttinen, monitaituri, inspiroiva, erittäin lahjakas sekä sanoittajana, laulajana että lausujana. Juontokeikat hoituivat erinomaisesti huumorilla höystettynä. Näyttämöllä esiintyminen sujui kuin ammattilaiselta. Ruissalon kylpylässä hän toi paljon iloa sotaveteraaneille esiintymisillään. Hyvän tanssitaidon omaavana tanssi vetreäksi monen veteraanin jo jäykistyneet nivelet.

Vähitellen Kyllikin punainen tukka muuttui upean valkoiseksi, mutta vaikka ikää karttui, toimen naisena hän pysyi, kunnes sairauden kohdatessaan, kiitollisena hyvästä elämästään oli valmis lähtemään. Sain olla hyvästelemässä hänet, se oli viimeinen sinetti pitkäaikaiselle, antoisalle ystävyydelle. Paljon hän minulle antoi sellaista, jota voin vielä tänä päivänä muistella ilolla ja lämmöllä.

Taiteiden yössä, Kyllikin kanssa kulkien.
 

Paljon on kirjattu elokuun iltoja

kuutamosiltoja, mietteitä, mielteitä

Tähän mä yhden vielä lisätä voisin.

Hiljalleen kuljemme tummassa yössä...

taivasta vasten rantojen puut,

tervehdykset, valojen kajo

joen pinnassa keinuva valo.

Ohitse kulkeva kiireetön kasvojen virta.

Puhumme hiljaa ihmisen surusta,

kuolemasta, ikävästä.

myös onnesta, kaikesta tästä, Elämästä.

Laulua laulan elokuun illoista...

Ruissalon yöstä.

Se oli outoa, kiehtovaa, tunnelmaa,

ainutkertaista.

Illan päätteeksi maljat joimme.

Sinisen enkelin maljan huulille veimme.

Se malja oli ystävyydelle.

hurmaavalle taiteiden yölle.

Julkaistu Turun Sanomissa 6.8-94

Sirkka Rantanen