Minä kirjoitan tähän kaiken, mitä muistan Maarian VPK:sta. Varhaisin muisto on sellainen, että pyöriessäni kauppias Heinon pihamaalla, alkoi palokunnan sireeni soimaan. Nouseva ja laskeva ääni, ilmoitti tulen päässeen irti lähiseudulla, esimerkiksi Raunistulassa tai sen läheisyydessä. Jos taas ääni oli tasavahvuinen, niin avun tarve oli jopa kymmenien kilometrien päässä. Ilmeisesti jälkimmäinen hälytystapa oli käynnissä, koska myöhemmin kerrottiin, että Mynämäen kirkonkylä oli palanut maan tasalle. Kertomus ei vielä pääty tähän, sillä isäni tunsi tapahtuneeseen niin paljon mielenkiintoa, että jokin aika myöhemmin lähdimme siellä käymään isän ohjaamalla linja-autolla. Tuli oli levinnyt joen ylitse. Siellä oli kuoliaaksi kärventynyt sika korjaamatta. Sen aikainen silta on vielä käytössä kevyelle liikenteelle. Sillan kaidetolpassa on muistolaatta tapahtuneesta.
 

Siihen aikaan en vielä käynyt koulua. Vähän myöhemmin muutimme Kasta 55:stä Kastu 30:een, joka käsitti liikerakennuksen. Vanhempani ryhtyivät siinä kauppiaiksi – ruoka- ja siirtomaatavaran myyjiksi, kuten siihen aikaan sanottiin. Eräänä päivänä meille tuli käymään kauppias Venho Kansakoulukadun kulmasta, Vanhan Tampereentien (nykyään Virusmäentie) varrelta. Hän oli VPK:n kantavia voimia. Isän siinä asetellessa tynnyriä rännin alle, Venho esitti hänelle liittymistä palokuntaan. Isä suostuikin siihen, koska oli ikään kuin aina hälytysvalmiudessa ja kokeneena autonkuljettajana hän varmisti sammutusjoukon lähtövalmiutta. Siihen aikaan ajokorttia oli harvoilla muilla kuin alan ammattia harjoittavalla.  Siihen aikaan, myös sota-aikana, oli palopäällikkönä Gustav Koskinen. Hän oli meidän naapureita. Matkaa oli palokuntaan noin kilometri. Vain polkupyörällä ehti lähtöpaikalle riittävän ajoissa. Sireenin ääni kuului kyllä meille asti, mutta hälytys palopäällikölle varmistettiin torvella. Se tapahtui niin, että paloaseman vahtimestari tai päivystäjä soitti päällikön naapuriin, jossa toimi Rehnforssin leipomo. Rouva Rehnforss tuli ulkoportaille ja hän puhalsi torveen osallistuen näin hälytyksen tekoon. Heidän naapurina asui myös sammutusyksikön päällikkö Santeri Vahtonen. Palopäällikkö sai samalla tietää myös hälytyskohteen. Jos paloauto (sammuttajat) olivat tulossa uutta Tampereentietä (nykyään Raunistulan puistotie), hän riensi Valion jäävaraston luo tien varteen. Arkipäivisin, milloin palokuntalaisia oli etäämpänä työnsä vuoksi, jouduttiin toisinaan lähtemään liikkeelle vajaalla sammutusjoukolla.
 

Miehistö oli jaettu kolmeen joukkueeseen. Ranskalaisperäisiin kypäriin oli maalattu joukkueiden tunnusvärit, jotka lienevät olleet sininen, punainen ja keltainen. Joka vuosi kesällä oli juhla, jonka päätapahtuma oli marssi Raunistulan halki, pitkin vanhaa Tampereentietä. Palokunnan oma soittokunta edessä – perässä seurasi paloautot sekä palosotilaat joukkueittain. Marssi päättyi Raunistulan kentälle, jossa juhla jatkui arpajaisten, juhlapuheiden, kilpailujen (Eero Roineen pakinat!) ja tietysti palokalujen esittelyssä.

Talvisodan aikana Raunistula säästyi pommitustuhoilta. Vain muutamia räjähdyspommeja osui alueelle. Palokuntamme oli kuitenkin työllistetty, sillä kaupungilla oli pommien aiheuttamia paloja, toisiaan jopa kymmeniä yhtaikaa. Palokunnan Sali muuttui majoitustiloiksi. Kymmenet miehet yöpyivät siellä. Näin ollen nopea valmius lähtöön oli ympäri vuorokauden varmistettu.
 

Talvisodan jälkeen palokuntaamme perustettiin poikaosasto. Siinä lienee ollut innokkaita poikia puolensataa. Toimintaa johti Jooseppi Jokinen (rautatiet, Kähäri) ja nuori apukouluttaja oli leipurin poika Esko Sipilä. Mielestäni oli liikaa suljetuntapaista  koulutusta. Tuskin kukaan kuitenkaan näki siinä suojeluskunnantapaista toimintaa. Raunistulassa, niin kuin yleensä muuallakin palokuntatoiminta nautti arvostusta yli puoluerajojen. Palokunnan avaralla tontilla oli myös kalustoharjoituksia. Esimerkiksi purettiin ja koottiin letkukeloja ja –kieppejä. Oli siis paloharjoituksia. Käytiin tutustumassa palokaivoihin, joita oli mm. Ruohonpäässä, Pulmussuolla ja Kärsämäessä. Myös moottoriruiskujen oikullisuus todettiin.
 

Sireenin alkaessa ulvomaan poikia riensi Kansakoulukadulle, tallin luo, jonka ovet avautuivat. Usein jouduimme pettymään siitä, että meitä ei huolittu mukaan. Tästä ei ollut mitään sääntöä. Mieleeni on jäänyt eräs raihnainen ukko, joka erityisesti esteli meidän mukaan tuloa. Kuitenkin olin varma siitä, että olimme tehokkaampia kuin tämä ukko. Muistan kuitenkin erään tapauksen, kun olin tullut kaupungilta kotiin ruokatunnille, niin tuli palohälytys. Riensin paloasemalla ja nyt tärppäs! Oli pakko täydentää miehistöä meikäläisillä. Palo oli Liedossa, Tampereentien varrella. Maatilan päärakennus ja navetta paloivat. Jouduimme vetämään ja kantamaan letkut etäällä olleen joen rantaan, pitkin paksun lumen peittämiä peltoja. Paikalle tuli myös paloauto, jonka vajaata miehistöä emme tunteneet. Heillä luultavasti ei ollut omaa poikakomppaniaa, koska olimme heille suureksi avuksi.
 

Myös Kaarinan VPK:hon Nummenpakalla oli perustettu poikakomppania. Otettiin yhteen! Toisin sanoen hiihtokilpailut! Ne pidettiin meillä. Koulun kenttä kierrettiin aina Laurenin mäeltä saakka. Kaarinalaiset tulivat kymmenen pojan joukkueella. He olivat vähän iäkkäämpiä ja siksi myös suurenkokoisia. Olimme siinä luulossa, että tulemme häviämään. Ankkurimme sai viestin ja meidän turvallinen etumatka säilyi maaliin saakka.
 

Uusi sota alkoi. Meille pojille tarjottiin lähetin paikkaa pääpaloasemalle. Niin me luulimme. Meitä vapaaehtoisia oli kaksi. Toinen oli yksinhuoltajaäidin poika, joka asui Kansakoulukadulla, vastapäätä osuuskauppaa. Hän oli turkkilainen Rifat Bätrethin. Minä sekä Riffu lähetettiin Reginan talon kellariin. Sinne kellariin oli rakennettu Turun ilmasuojelun komentokeskus. Sieltä käsin palopäällikkö Mikko Ilmari Juvankoski johti palontorjuntaa. Vaan paloautoja en siellä nähnyt, en edes päällikön punaista autoa muista siellä nähneeni. Lotat hoitivat muonituksen. Yhtiön suuri pesutupa toimi ruokalana. Tehtäviimme kuului muun ohella viedä postia kaupunginosien väestönsuojelutoimistoihin. Pisin matka oli Ruissaloon, Villa Roomaan. Koskaan ei lähetetty matkaan hälytyksen aikana, mutta tietysti hakeuduttiin lähimpään suojaan, jos tuli hälytys kesken matkaa.
 

Meillä oli virkamerkkinä jo palokunnassa kaikille hankittu venelakki eli suikka palokuntalaisen kokardilla varustettuna. Vapaa-aikoina poikkesimme usein Maarian paloasemalle ja viivyimme pidempäänkin. Edes nälkä ei meitä sieltä karkottanut, sillä liityimme ruokailuaikana Raunistulan koululle menevien palomiesten joukkoon. Sodan alkaessa oli valittu kuusi miestä, asepalveluksesta vapautettuja, palokunnan kantamiehistöksi. Nämä miehet olivat Pauli Peltonen, Eino Saarinen, Aimo Laaksonen, Aimo Suojanen, Martti Gröndahl ja isäni Eino Haapa-alho. Lisäksi oli suuri joukko jo aikaisemminkin palokuntatyöhön osallistuneita. Heistä osa oli niin nuoria, että asepalvelukseen astuminen oli vielä edessäpäin. Eräs heistä, Väinö Rantanen, menetti henkensä sammutustöissä satamassa. Viholliskoneen pudottaman pommin sirpale surmasi hänet välittömästi. Hänet haudattiin Maarian kirkkomaalla sijaitsevaan sankarihautaan. Tilaisuudessa oli läsnä mm. soittokuntamme.
 

Suomalaisten hyökkäysvaiheen päättyessä, kun ei ollut enää pommitusuhkaa, vapautettiin siviiliin vanhempia ikäluokkia, joihin isänikin kuului. Maarian kunnalla oli oma halkosaha nykyisen Auttisten aukion kentällä. Kunta oli ostanut runsaasti halkoja ympäristökunnista. Isäni alkoi omistamallaan kuorma-autolla ajaa niitä. Isäni tarvitsi apumiehen. Sen vuoksi jätin syyskuussa lähetin tehtävät. Olimme tietysti edelleen palokuntalaisia.
 

Vielä seuraavana keväänä olin lähetin tehtävissä. Piiriin kuului koko Raunistula Kähäriä ja Muhkuria myöden. Raunistulan urheilukentän luoteiskulmassa oli rakennus, jossa sijaitsi luultavasti koko IS – eli ilmasuojelutoimisto. Sieltä käsin johdettiin vartiotoimintaa. Aseistettuja miehiä oli jatkuvasti Aurajoen ylittävällä rautatiesillalla, Imatran muuntoasemalla, Halisten padolla ynnä muualla. Palomiehet Eino Saarinen ja Martti Gröndahl tekivät vartiovuorolistoja. Niihin etsittiin sopivia siviilimiehiä, jotka oman työnsä ohella velvoitettiin em. tehtävään, joka kesti kaksi tuntia kerralla. Minulle ojennettiin kortteja, joissa oli nimi, osoite, suorituspaikka, ja –aika ja tietysti –osoite. Aikansa  kutakin – sanotaan. Niin vain kävi, että me molemmat – isä ja poika – jätimme palokuntatyön sodan päättyessä. Jatkuiko poikatyö palokunnassa? Sotavuosien aikana nämä pojat kasvoivat aikuisiksi. Minä täytin 17 vuotta. Olimme muuttaneet Kaerlan kaupunginosaan.
 

Vielä on muisteltava erästä murheellista tapahtumaa. Kesallä 1955 tarvittiin taas Liedossa sammutusapua. Liedon rautatieaseman lähellä Tampereentien varrella oli maatilan päärakennus syttynyt tuleen. Maarian VPK lähti auttamaan vai oliko paikalla jo muita palokuntia? Yllättäen tapahtui räjähdys. Uunin päällä oli säilytetty räjähdyspanoksia. Kaatuva seinä hautasi alleen kaksi palomiestä – Helge Laureenin ja Turkka Hurmeen – surmaten heidät. Heidät haudattiin Maarian kirkkomaalle. Haudalle pystytettiin vaikuttava kivi, joka voisi kuvata heidän viimeisiä elämän hetkiä palontorjuntatyössä.

Rauni Haapa-alho