On aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä.  Sota on loppunut, ja aikuiset puhelevat, että viimeisetkin saksalaiset ovat lähteneet Lapista. Auralassa ei ole enää pitkään aikaan ollut yhtään hautajaisia. Se on hyvä, sillä ne olivat niin surullisia, kun kaikki itkivät, aikuisetkin, vaikka oli paljon hyvää syötävää.

Serkkuni Anneli on tullut meille kylään pariksi päiväksi. Ensin äiti oli vienyt minut Annelin kotiin Rauhankadulle, jossa minä olin yötä, ja sitten kävelimme kahdestaan meille. Osaamme jo hyvin kulkea keskenämme, vaikka onhan Läntinen Pitkäkatu kyllä aika pitkä. Jokunen häkäpönttöauto ajaa ohitsemme, mutta ei niistä ole mitään vaaraa, kunhan ei mene auton taakse haistelemaan. Vaikka Anneli on vasta viisivuotias ja minä olen täyttänyt jo kuusi, Anneli tietää joitakin asioita paremmin kuin minä.

Minä en esimerkiksi osaa pelätä ihmisiä, mutta Anneli tietää, että kun vastaan tulee haalaripukuisia miehiä, ne ovat työmiehiä ja meidän on varminta mennä kadun toiselle puolelle. En kylläkään ymmärrä, mitä varottavaa on työmiehissä, mutta jos kerran Annelille on niin sanottu, niin kai se niin on. Anneli on lyhyt tyllerö, ja koska minä olen pitempi ja laihempi ja vanhempi, minun pitäisi oikeastaan olla viisaampi. Anneli on vahvempi ja rohkeampi ja hän sanoo vastaan pojillekin, mutta onneksi minä osaan sentään lukea, niin että siinä minä olen parempi.
 

Kun olimme tulleet Aninkaistensillan yli ja varoneet tarkoin astumasta asfaltissa oleville viivoille, pääsimme Auralan pihalle ja veimme nopeasti yöpaitalaukkumme sisälle. Sitten juoksimme heti raitiotiekiskojen yli kauppaan Satakunnantielle. Anneli oli saanut mukaansa vähän rahaa, ja sillä ostimme vaaleanpunaista marjapuurojauhetta. Meille kotiin sitä ei koskaan ostettu, mutta kun Anneli vakuutti, että se on herkullista, minäkin halusin kokeilla. Minusta se oli hirveän hapanta, ja oli hankalaa syödä kuivaa pulveria. Hiiva on paljon parempaa, mutta kaupantäti ei suostu myymään sitä, ellei ole mukana lappua äidiltä. Olen joskus narrannut, että äiti leipoo ja tarvitsee hiivaa välttämättä mutta että hän unohti antaa lapun. Täti on katsonut epäillen mutta antanut kuitenkin palasen. Olen syönyt sen heti kaupan ulkopuolella ja sitten alkanut pelätä jääväni kiinni valheesta. Valehteleminen on  kiellettyä, mutta jos käy niin, että narraa vahingossa, täytyy ainakin iltarukouksessa pyytää anteeksi. Tänään en olisi uskaltanut narrata, vaikka minulla olisikin ollut omaa rahaa, koska en voinut olla varma, ettei Anneli kantele meillä kotona. Pienet lapset kun ovat joskus kantelupukkeja.
 

Alamme leikkiä pihalla. Haen alustasta leikkiämpärit ja peltipurkit ja kauhat ja menemme hiekkalaatikkoon. Auralassa on kaksikin hiekkalaatikkoa, mutta leikimme vain yhdessä, että lelut riittävät paremmin. Teemme muutaman kakun ja leikimme samalla reseptileikkiä. Se on sellainen leikki, jossa vuorotellen olemme hienoja rouvia ja kerromme toisillemme ihan hassuja kakkureseptejä. Niissä laitetaan taikinaan rautanauloja ja tukkasolkia ja muuta aivan mahdotonta. Ja sitten nauramme vääränämme, eikä nauru lopu ollenkaan.
 

Kun kyllästymme hiekka- ja reseptileikkiin, menemme kurkistelemaan veneitten alle. Pihalla on pukeille käännettynä kaksi valtavaa venettä, jotka pian taas viedään Särkän saareen, kunhan kesäleirit alkavat. Veneitten alla on jännittävää, siellä on salaperäinen tunnelma, kun ruoho on kalpeaa, vaikka veneitten ulkopuolella nurmikko on jo aivan vihreää. Sitten Anneli syöksyy keinuun ja minä perässä. Auralan portaitten alle on ripustettu yksi lautakeinu, ja minä leikin, että se on yksin minun, vaikka keinuvathan siinä myös lastentarhan lapset. Portaitten alla on hiekkaa. Se tuoksuu voimakkaasti keväälle, mutta toisella tavalla kuin multa. Haistelen mielelläni multaa ja kaikkia kasveja. Nyt ei vielä kasva kovin monia, mutta tiedän, että niitä nousee maasta vähitellen. Siinä portaiden alla on kukkapenkki, jossa kesällä on kehäkukkia ja krasseja. Krasseista pidän kaikkein eniten, sillä niissä on voimakas, vähän kirpeä tuoksu ja ne ovat kirkkaan punaisia ja keltaisia ja syksyllä niiden kukat muuttuvat palleroisiksi siemenkodiksi, joita kerään keittäjättärelle seuraavaa kesää varten.
 

Auralan nurkalla on korkea puinen vesitynnyri, jossa on ruostuneet metallivanteet. Se on täynnä sadevettä, jolla keittäjätär ja äiti kastelevat kukkia ja kasvimaata. Voikukkia on vasta vähän, mutta keräämme muutamia, revimme sormilla varret kahdeksi tai neljäksi suikaleeksi ja heitämme kukat varsineen tynnyriin. Anneli ei ylety näkemään laidan yli, mutta minä yletyn, kun nousen varpailleni, ja tarkkailen, miten voikukan varret kihartuvat. Sitten kerään ne, ja koristelemme itsemme hienoiksi kukilla. Mieleen tulee, että äiti riemastuu – niin hän aina sanoo kun suuttuu. Minulla on huonoja muistoja entisistä koristautumisista, mutta halu voittaa. Kädet ovat jo ihan ruskeat voikukan maidosta, mutta ei äiti siitä riemastu, ei ainakaan paljon, kun kädet saa puhtaiksi, jos pesee tarpeeksi kauan, mutta saippuaa ei kylläkään saa tuhlata.
 

Meille kummallekin tulee pikkuhätä ja juoksemme hyysikkään. Sen hienompi nimi on ulkohuone tai käymälä, mutta me sanomme sitä hyysikäksi. Vuorottelemme pikkureiälle, koska emme kumpikaan ylety vielä aikuisten reiälle. Pidän hyysikkäpaperista, se on hienoa silkkipaperia, ja siihen on mukava piirtää ja värittää kuvia, jos aikuiset vain antavat ottaa sitä sisälle. Kerromme toisillemme värisyttäviä hyysikkäjuttuja, sellaisia, joissa joku on pudottanut lapasen tai kaulaliinan ruumaan eikä sitä ole enää koskaan voinut käyttää, vaikka se olisikin saatu pois. Kun menemme hyysikästä taas pihalle, liiterin ovi on raollaan, ja kurkistamme sisälle. Siellä ei ole mitään mielenkiintoista, vain halkopinoja ja suksia ja kelkkoja, mutta sitten kiipeämme liiterin vintille, jossa haluan näyttää Annelille jotakin jännittävää. Siellä on sodan aikaisia hiekkapusseja ja kaasunaamareita. Panemme kumpikin naamarin kasvoillemme, mutta meitä alkaa pelottaa, kun naamarin alla on vaikea hengittää, ja niinpä riisumme ne pian pois ja kipitämme nopeasti portaat alas.
 

Pihalla kasvaa suuri tuomi. Siihen on tullut jo kukkia, ja ne tuoksuvat hyvälle. Haistelemme niitä ja sitten vaahterankukkia. Tänä keväänä tiedän, että niitä ei saa syödä. Viime keväänä kun kerran leikin pihalla yksikseni, söin paljon vaahterankukkia, suolaheinää ja pieniä, kalpeita sieniä, ja sitten seuraavana aamuna äiti ei saanutkaan minua hereille, vaan minut piti viedä lääninsairaalaan. Siellä ne tekivät kaikenlaisia inhottavia juttuja, ja kun muutaman päivän päästä pääsin kotiin, olin saanut tulirokko- ja kurkkumätätartunnan ja jouduin saman tien kulkutautisairaalaan koko kesäksi. Sellaisesta kyllä oppii varomaan leikkiruokia. – Kömmimme varovasti alas jyrkkää mäkeä aidalle. Se on puuaita ja siihen on muuten helppo kiivetä, mutta sen vierellä kasvaa myös oratuomipensasta, jossa on teräviä piikkejä. Onnistumme kuitenkin kiipeämään sen verran, että voimme katsella, kävelisikö Paratiisintiellä ketään tuttuja lapsia, joille voisi vähän huudella. Jos olisin yksin, en ikimaailmassa huutelisi kenellekään, mutta Anneli uskaltaa mitä vain. Valitettavasti ketään ei tule, ja hiljainen se tie yleensä onkin. Sitten näytän Annelille perunamaan, jonka isä on tehnyt aidan viereen mäenrinteen alle. Nyt siinä ei kasva mitään, tai ainakin maa on vielä pelkkää mustaa. Silloin kun isä muokkasi sitä ensimmäisen kerran, sieltä löytyi paljon luita. Isä kertoi, että siinä on kai joskus oikein kauan sitten ollut hautausmaa, mutta ei siellä ollut enää ristejä tai hautakiviä tai mitään muutakaan, mistä olisi voinut tietää, mikä se on ollut. Kai ne luut olisivat voineet olla eläinten luita, mutta niitä oli aika paljon. Sitä paitsi talonmiehen täti oli löytänyt ämpärin, johon oli kirjoitettu sana Kalmisto, mikä tarkoittaa hautausmaata. Minä keräilin niitä luita mäen päälle ja yritin rakentaa ihmisen. Olisi pitänyt käydä sisällä tutkimassa lääkärikirjasta, minkälainen ihmisen luuranko on, kun en saanut kokoon kuin tikku-ukon. En kai asetellut luita ihan oikeisiin kohtiin, mutta olin kyllä aika tyytyväinen. Kun kerroin tästä Annelille, häntä vähän puistatti, mutta oli hän vähän kateellinenkin.
 

Päätämme leikkiä kaakelinpalasilla. Pommisuojakellarin vintti on niin matala, etteivät aikuiset pääse sinne kuin ryömimällä, niin että se on melkein kuin minun ikioma leikkimökkini. Vintillä on kauniita kaakelinpalasia. Luulen, että ne ovat jääneet yli, kun kamareihin on rakennettu kaakeliuunit. Niitä palasia on mukava hypistellä ja silitellä, ja niistä voi rakentaa hienoja kuninkaanlinnoja. Levitämme kaakeleita jonoiksi lattialle. Niin saamme huoneita, joissa me prinsessat voimme asua. Meillä on leikisti kruunut kultaisilla kiharoillamme ja pitsiset röyhelöhameet yllämme, eikä meitä kauniimpia ja kiltimpiä prinsessoja ole ikinä nähty.
 

Kellarinvintin lähellä on sireenimaja. Sinne äiti kattaa kahvipöydän kesällä, kun on lämmintä ja tulee vieraita. Kesällä siellä on aina pöytä ja tuolit, mutta nyt se on vielä tyhjä eikä meitä huvita leikkiä siellä. Sireeneissä on jo lehdet, mutta kukat ovat vasta nupulla. Seisomme kuitenkin hetken aivan hiljaa majan keskellä ja tunnemme olevamme piilossa. Ennen kuin keksimme, mitä tekisimme seuraavaksi, kuuluu äidin ääni. Hän on avannut olohuoneen ikkunan ja koska hän ei näe meitä, vaikka olemme ihan vieressä, hän kutsuu meitä syömään huutamalla kovaa.
 

Tömistelemme eteiseen, ravistelemme hiekan vaatteista ja riisumme villatakit. Äiti on nostanut keittiössä jakkaralle pesuvadin, jossa pesemme kätemme. Sitten meille autetaan esiliinat ja istuudumme pöydän ääreen. Tänään on ruoaksi päiväkotilapsilta jäänyttä makaronivelliä ja voileipää. Pidämme molemmat makaronivellistä.

Se on aika paksua ja melkein vaaleanpunaista ja siitä tulee lämmitetyn maidon tuoksu. Luulen, ettei se ole tehty oikeasta lehmänmaidosta, vaan jostakin päiväkotien saamasta pulverista, kun maitoa saa aika vähän. Meille lapsille on oma maitokortti, ja saamme kyllä enemmän kuin aikuiset, kuulemma puoli litraa päivässä, mutta ei siitä silti koskaan riitä velliin. Minusta maito on pahaa enkä tahtoisi juoda sitä. Tiedän, että kun vuosi sitten olin pienempi ja oli vielä sota, aikuiset narrasivat minut juomaan linnunmaitoa, jota muka oli siinä pienessä punahuivisen tytön mallisessa kannussa, joka oli vain minua varten. 
 

Juuri kun olemme syöneet lautaset tyhjiksi, keittiön ovelle koputetaan ja sisään tulee Intiaanitäti. Ilostun kovasti, ja nythän Annelikin näkee Intiaanitädin. Hän on aika iso ja mustatukkainen, ja hänellä on mukana laukku, jonka sisällön hän levittää pöydälle. Siinä on monen värisiä lankoja, ompeluneuloja, hakaneuloja, nuppineuloja, kanttinauhoja ja vetoketjuja ja vaikka mitä. Tädillä on joku muukin nimi kuin Intiaanitäti, mutta en muista sitä. Äiti sanoo, että aloin jo ihan pienenä kutsua tätiä Intiaanitädiksi, koska hän möi inkanauhaa paketissa, jossa oli inka-intiaanin kuva. En minä tiedä, mikä se inka on, intiaani kai kumminkin. – Annelikin on aivan ihastunut tädin kaikista kirjavista pikkutavaroista. Hän ei voi ostaa mitään, kun rahat menivät marjapuurojauheeseen, mutta keittäjätär ostaa hakaneuloja ja äiti tukkasolkia. Minä saan valita itselleni silkkinauhaa yksiä lettinauhoja varten, vaikka ei olekaan syntymäpäivä eikä nimipäivä. Sitten meidät viedään päiväunille, ja Intiaanitäti ja muut aikuiset jäävät juomaan korviketta.
 

Päiväunien jälkeen menemme isoon ruokasaliin ja alamme leikkiä kansanhuoltoa. Leikin sitä harvoin yksin, mutta aina kun Anneli on meillä, leikimme sitä. Vedämme penkin ikkunan eteen. Siinä on kaksi ruutua, niin että meillä kummallakin on oma viraston luukku, jonka takana istumme. Olemme tärkeitä kansanhuollon tätejä, ja ikkunan takana on jonossa asiakkaita, jotka tulevat pyytämään kansanhuollosta kaikenlaista apua. Annelin viimeinen asiakas on aina rouva, jolla on musta hattu ja musta leninki yllään ja joka pyytää suruharsoa. Silloin purskahdamme molemmat nauruun ja hämmästelemme ääneen, kuinka joku voi olla niin tyhmä, että tulee hakemaan kansanhuollosta suruharsoa. Olemme varmoja, että kansanhuollosta pyydetään lappuja halkoja varten tai päällystakkia varten mutta ei tietenkään suruharsoa varten. Siihen loppuu se leikki.
 

Vedämme penkin takaisin pöydän ääreen ja alamme leikkiä lastentuntia. Koska minä olen vanhempi, saan olla Markus-setä. Sanon: ”Huomio, huomio, täällä Suomen yleisradio ja lasten ikioma radio.” Sitten laulamme vuorotellen ja joskus yhdessäkin ja olemme aina eri lapsia. Laulamme Iske, iske, iske seinään vuoren ja Mä olen niin pienoinen ja Kapteeni katsoi horisonttihin ja monta muuta laulua. Välillä saan kovia yskänpuuskia, koska minulla oli talvella hinkuyskä, ja se kiusaa vieläkin vähän. Minä esitän vakavana lausuntanumeron Laps’ Suomen, älä vaihda pois ja sitten näyttelemme lasten kuunnelman Pikku Pirkko Pirkkalasta. Olemme esittäneet sitä jo monet kerrat ja osaamme sen ulkoa. Se on hieno kuunnelma, ja sitä saa esittää Annelinkin kotona, vaikka Uuno-setä puisteleekin vähän päätään. Teatteri on sedän mielestä syntiä, koska se ei ole totta, eikä Pikku Pirkkokaan ole hänen mielestään totta, mutta Martta-täti ei pidä sitä niin pahana kuin oikeaa teatteria. Kesken lastentunnin äiti tulee kutsumaan syömään. Pesemme taas kädet ja saamme esiliinat yllemme ja nyt ruokana on perunakeittoa ja voileipää. Juon urhoollisesti maidon ja otan maitoa lisääkin punaisen kiisselin kanssa, jota saamme jälkiruoaksi. Vilkaisen Anneliin, huomaako hän, miten paljon parempaa on oikea kiisseli kuin joku hapan pulveri, mutta ei hän huomaa, enkä voi sanoa mitään ääneen, etteivät aikuiset saisi tietää, että olemme syöneet pulveria. En ole varma, oliko se kiellettyä vai ei, mutta viisainta olla hiljaa koko asiasta.
 

Menemme keittiöstä makuuhuoneeseen läpi koko pitkän matkan keittäjättären eteisen, ison ruokasalin ja meidän perheemme eteisen ja olohuoneen. Pienellä pöydälläni on kaleidoskooppini, jonka annan Annelille katsottavaksi. Hän tekee sillä kuvia ja huudahtelee ”Ohhoh!” ja ”Voi kun nätti!”, ja sitten minä katselen vähän aikaa. Minä en koskaan kyllästy katselemaan sen kuvioita, mutta nyt on keskeytettävä. Otamme lelukaapista värityskirjat, piirustuspaperia ja värikynät ja alamme piirtää. Minua vähän harmittaa, sillä Anneli sotkee kaikki värityskuvat, kun hän ei millään pysy viivojen sisällä, mutta pakko se on kestää, koska hän on vieras. Mietin vähän aikaa, uskallanko ottaa esille paperinuket. Otan, mutta panen syrjään ne, joita en halua antaa Annelille. Voi olla, että hän on vielä liian pieni leikkimään kauniisti paperinukeilla. Minulla ei tosin ole niin hienoja nukkeja kuin serkullani Sirkka-Liisalla, joka on neljä vuotta minua vanhempi. Hänellä on Lumikki ja Prinsessa Ruusunen ja Shirley Temple, kun minulla on vain sellaisia tavallisia tyttöjä, mutta rakastan niitä ihan niin kuin oikeitakin nukkejani. Paperinukkeleikki on vähän hankalaa, kun Anneli on liian raju ja vaatteitten nipukkeet menevät helposti rikki eikä niitä saa kunnolla korjattua, vaikka yritän aina korjata niitä ikkunaliimapaperilla. Liimapaperia pitäisi käydä pyytämässä äidiltä, eikä äiti ole enää kotona, kun hän lähti jonnekin säestämään.
 

Menen olohuoneeseen kysymään isältä, mitä me tekisimme seuraavaksi. Isä kuuntelee radiota ja sanoo, että meillä on ihan pian nukkuma-aika ja hän voi kertoa meille satuja, jos menemme kiltisti ja nopeasti sänkyyn. Isä on hirveän hyvä sadunkertoja, joten korjaamme nopeasti paperinuket ja muut tavarat kaappiin ja riisumme itsemme. Makuuhuoneessa on pesuvati ja emalikannussa vettä. Kilpailemme, kumpi pesee itsensä huolellisemmin, kaulan ja niskan myös, puemme yöpaidat ja kiipeämme molemmat minun pinnasänkyyni. Se on tullut vähän ahtaaksi kahdelle, oikeastaan jo yhdellekin, ja äiti ja isä ovat puhelleet, että minulle pitää ostaa uusi, tavallinen lastensänky. Pinnasänky on kuitenkin mukava; se on kuin oma pieni mökki. Asetumme makuulle jalat vastakkain, ja isä alkaa kertoa satuja.

Tuuli Åkerman