Minä pyrin Raunistulan kouluun jo 4 – 5 –vuotiaana! Rohkeus petti. Otin jonkin kirjan mukaani ja kerroin lähteväni kouluun. Meidän, vailla nimeä olevaa kujaa pitkin, menin Tygen pojan luokse. Siitä en enää uskaltanut jatkaa, kun edessä oli vilkas Tampereentie. Olin jo täyttänyt 7 –vuotta, kun seuraava kouluun liittyvä muisto on jäänyt mieleeni. Eikä ihme, sillä silloin aloin käydä oikeasti koulua.
 

Ensimmäisenä päivänä, minut vei sinne Eila-serkku. Siitä alkaen minun oli ylitettävä Tampereentie aamuin illoin kahteen kertaan. Naapurin täti kävi aamuisin minut herättämässä. Äitini oli jo aikaisemmin lähtenyt työpaikkaansa, Lehtosen kauppaan Suutarinkadun kulmassa. Siellä sain aamupalan ja kehotuksen ajallaan lähteä kouluun. Vielä silmäys Tammisen ulkoseinässä olevaan suureen kellotauluun ennen kuin käännyin Kansakoulukadulle. Opettajamme oli rouva Ilmolahti. Hän oli kovasti kiltti. Erään kerran, kun hän oli määrännyt minut jälki-istuntoon, hän vei minut kotiinsa. Näin hän tavallaan vapautui itse jälki-istunnosta. Minut hän istutti pöydän ääreen ja tarjoili minulle simaa ja pullaa. Pian hän päästi minut kotimatkalle. Minä olin niin vilkas, että häiritsin opetustakin. Sen vuoksi opettaja siirrätti kaksi kahdenistuttavaa pulpettia niin, että pulpetit olivat kiinni opettajan pöydässä. Toisessa istui Aimo Mäntylä Konsanmäestä.
 

Välitunnin ajaksi jäi aina kaksi oppilasta luokkaan. He pyyhkivät taulun puhtaaksi ja huolehtivat luokkahuoneen tuuletuksesta avaamalla ikkunat. Välitunnilla pihalla näkee paljon päämäärätöntä juoksentelua. Minäkin halusin juoksennella luokkahuoneessa. Kiersin pulpettien ympäri pitkin seinän vieriä. Siitä tuli eräänlainen estejuoksu, kun piti kumartua sisäänpäin avattujen ikkunoiden alta. Estejuoksijat kaatavat aitoja. Minä sen sijaan työnsin pääni lasin lävitse, kun en kumartanut tarpeeksi. Opettajamme tuli apuun sidetarpeineen. Sattuihan sitä vahinkoja muillekin. Vanhempien puukoulujen nuorimmat alakouluoppilaat joutuivat käymään vielä tavallisessa huussissa. Lieneekö tämä ollut syynä, että luokkamme Aune-tyttö oli pidättänyt niin kauan, että tapahtui ulosteenpurkaus tunnilla. Kaikki tapahtui hyvin siististi, sillä Aunen väljistä pikkupöksyistä tipahti kolahtaen lattialle pulpetin alle dynamiittipötkön kaltainen patukka. Opettaja nouti kihvelin ja harjan sekä suoritti poiskorjaamisen. Koko oppilasjoukko kerääntyi ympärille katsomaan tätä ainutlaatuista tapahtumaa.
 

Koulukeittola oli alakerrassa, luokkamme alapuolella. Ruokalista oli joka viikko samanlainen. Vain kerran vuodessa oli poikkeus. Laskiaisen aikaan tarjottiin laskiaispulla ja kuumaa maitoa. Siis viikon aikana tarjottiin kaksi kertaa hernekeittoa ja lihakeittoa ja yhden kerran riisi- kauravelliä. Tämä jatkui vuodesta toiseen. Myöhemmin tuli lisäksi pala leipää. Opettaja jakoi ruoan luokkahuoneessa. Opettaja lähti jakelun jälkeen pois. Ennen lähtöään hän kuitenkin mursi jäljelle jääneet leivän palat pienemmiksi, koska hän tiesi heti syntyvän rynnäkön leipäkorille. Sitä palasta sitten mutusteltiin välitunnilla kuin suurta herkkua. Tämä tapahtui vasta Olga Ravilan aikana yläkoulussa. Jo alakoulussa syyskauden loputtua vietettiin joulujuhlia, joissa oppilaat esiintyivät. Luokkamme kymmenen poikaa valittiin esiintymään. Jokaisen rinnalla riippui suuri taulu. Niihin oli maalattu numerot nollasta yhdeksään. Kukin numeronkantaja lausui lyhyen runon, jossa viitattiin ko. numeroon. Ainoa, jonka muista, oli pienen Kalervon nolla, josta hän lausui: ”Nollalla on paha olla”. Omaa osuuttani en enää muista.
 

Siirtyessämme ylimmille luokille, ei ollutkaan samat luokkatoverit kuin osaksi. Rinnakkaisluokat – samaa vuosikurssia – ”sekoitettiin” keskenään. Uusi opettajamme oli siis Olga Ravila. Hän oli tiukka kurinpitäjä. Pitkäaikainen praktiikka Raunistulan koulusta. Hämäläinen (Kuhmoisista) kuten Sulkasen Mattikin. Matti oli ykspäinen. Kerran opettaja kehotti Mattia poistumaan luokasta. Kun hän ei totellut, opettaja meni Matin luo ja otti häntä niskasta kiinni ja vei hänet käytävälle. Hetken päästä ovi aukes ja Matti huusi lähtevänsä kotiin. Emme häntä sitten sinä päivänä enää nähneetkään, vaan hän oli lähtenyt kotiinsa Suutarinkadulle.
 

Oikea kauhu oli veiston opettaja Heikkinen. Hän ei sietänyt poropeukaloita. Käytös piti olla myös kunnioittava. Sulkasen Matti tilanteeseen sopivasti ”häh” (mitä?). Tukistusta! Poliisi Vuorelan poika Pekka teki suden. Heikkinen tuskin uskalsi siitä häntä kurittaa. Erään toisen luokan poika (Tauno Järvinen) lopetti kokonaan veistotunneilla käynnin saatuaan kuritusta. Vaikka opettaja pyysi häntä takaisin, ei hän mennyt. Toinen kauhu oli Lea Suora, hammaslääkäri. Hänellä oli vastaanotto koulun tiloissa. Hän taisi käyttää kaikki puudutusaineet omalla vastaanotollaan kaupungilla.
 

Vielä opettaja Heikkisestä. Usein kokoonnuimme höyläpenkin ympärille, jonka äärellä hän opetti uuden työvaiheen. Opettajien työkalu on usein karttakeppi – muistatko aapiskukon karttakeppiä? Heikkinen käytti viivotinta. Se kun oli sopivanmittainen lyömäase. Oppilaat seistessään höyläpenkin ääressä panivat sormensa sen reunalle. Jos he herkesivät seuraamasta opetusta, niin heidän sormensa alkoivat kihelmöidä. Opettaja kun iski viivottimella sormille. Olimme aina ensimmäiset välitunnilla veistotunnilta. Opettaja päästi meidät katsomaan, kun tähtitornin huipulle nostettiin pallo, joka ilmoitti kellon olevan 12.
 

Ainakin pari kertaa muistan joutuneeni naurun aiheeksi. Tunnilla lienee ollut terveysoppia ja samalla kerrottiin rapajuopoista. Koska puhuttelunimeni oli Rapa, niin koko luokka alkoi nauraa opettajaa myöten. Emmehän koskaan saaneet rientää luokkahuoneeseen hajanaisena joukkona, vaan piti järjestäytyä jonoon ulkoportaille. Tytöt ensin ja sitten pojat! Koska olin etummaisen parina, niin tyttöjen pisin, posteljoonin Lilli, oli edessäni. Olin häirinnyt häntä siinä määrin, että hän valitti opettajalle päästyämme luokkahuoneeseen. Välittömästi tähän huudahdin, että minä vain kutitin. Luokallinen naurua!
 

Joka aamu kokoonnuimme voimistelusaliin, jossa pidettiin aamuhartaus. Luokassamme oli kaksi Aarre-nimistä poikaa, jotka pituudeltaan edustivat äärimittoja. ”Ape” oli pisin (jäänyt kaksi kertaa luokalle) ja lyhin oli ”Matala”. Hänellä oli koulumatkaa 5 kilometriä. Koti oli lähellä Kuninkojan koulua, joka oli Raision puolella. Tunnin jo alettua kuului koputusta. Aarre sieltä ilmestyi taas kerran myöhästyneenä. Pikkujoulua vietettiin luokassa. Paperikoriin kerättiin oppilaiden tuomat nimellä varustetut pikkulahjat. Opettajalla oli joitakin lahjoja, joiden saajaa hän ei vielä ollut päättänyt. Silloin menin luokseen ja ehdotin itseäni sellaisen saajaksi, koska olin jäänyt kokonaan ilman! Sainko? En muista enää. Kauppiaan poika saa muutenkin namia? Joulutunnelmaa lisäsi se, että saimme polttaa pulpetilla kynttilää. Minä leikin tulella! Lisäsin tulta lisäämällä siihen sulanutta talia. Minulla oli luokan paras tuliroihu! Edessäni istui kaupungin puutarhuri Hellemaan tytär. Hänen hiuksensa olivat tulen kohdalla. Opettaja huomasi tilanteen ja hän riensi paikalle. Vaikka ei tapahtunut mitään vahinkoa, opettaja kuitenkin jätti minut jälki-istuntoon, jonka aikana hän minua vielä nuhteli ja sen mahdollisia seuraamuksia kuvaili. Olihan tämä tyttö herrasväen tytär.
 

Keväisin teimme luokkaretken Nunnavuorelle. Sellaisesta käynnistä on minulla muistona useita valokuvia. Ensimmäisen luistelutunnin teimme syksyllä Laihasmäen Pulmussuolle. Siellä vesi eli jää peitti niin suuren alueen, että sovimme sinne kaikki luistelemaan, kelkkailemaan ja ilman apuvälineitä vauhtia ottamalla korrumaan!
 

Nautimme puutarhan tuotteita. Ei sentään ilmaiseksi. Isäni hoiti kuljetukset linja-autollaan. Näin hän tavatessaan opettajamme kyseli häneltä minun kelpoisuutta oppikouluun. Opettaja oli vastannut, että olen lapsellinen sinne pyrkimään. Oikeastaan asia olisi pitänyt jo aikaisemmin ratkaista. Mehän kävimme jo kuudetta luokkaa. Meiltä oli jo aikaisemmin lähtenyt oppikouluun kaksi oppilasta. Em. herrasväen tytär ja torikauppiaan Pentti Venho. Vain joitakin vuosia sitten kertoi Leo Herne, että opettajamme kävi heillä ja kehotti vanhempia panemaan hänet oppikouluun. Leo ei varmaankaan ollut halukas, koska hän oli silloin paennut paikalta ikkunan kautta. Luokkamme paras poika oli Laaksosen Teuvo. Oletan, että opettajamme ei käynyt heillä, koska Teuvon äiti oli yksinhuoltaja kolmelle pojalle.
 

Luokan priimuksen, Kyllikki Hurme, opettaja vei mukanaan Kuhmoisiin kesäloman aikana. Lokakuussa 1939 alkoi yleinen puolustusvoimien liikekannallepano. Koulunkäynti lopetettiin ja kouluun majoitettiin sotilaita. Vaikka uhka Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen jatkui, alettiin suunnitella koulutyön jatkamista Tarmon talossa, Raunistulan rukoushuoneella ja Maarian VPK:n talolla, jonne kerääntyi meidänkin luokka päivänä, jolloin Neuvostoliitto hyökkäsi maahamme. Siellä itkevä opettajamme kehotti meitä palaamaan kotiin… Seuraavan kerran oppilaat kerääntyivät koululle vasta keväällä. Lienee ollut normaali aika, milloin koulutyö päättyi todistusten jakoon. Saatiin päästötodistus kansakoulun koko oppimäärän suorituksesta, ehdimme käydä viimeistä vuotta ainoastaan 5 viikkoa. Viimeinen merkintä todistukseen tuli vasta koulun pihalla. Sää oli tuulinen ja kolea, priiskaloita vesipisaroita tippui harvakseltaan. Eräs niistä osui todistukseeni ja muste levisi sillä kohtaa. Asiakirjoissa todistetaan aitous leimalla!
 

Seuraavana syksynä tarjottiin vapaaehtoista kansakoulun jatkokoulutusta. Minäkin menin mukaan, kun sitä käytiin iltaisin ikään kuin ansiotyön ohella. Opettajamme tarjosi ylimääräisenä ruotsin kielen opetusta. Kävin ostamassa Nummenmäen kirjakaupasta kirjan Ruotsin kielen oppikirja kauppakouluja varten. Oli liian helppoa keskeyttää. Kevätlukukauden aikana kävin vain veistotunneilla. Silloin sain valmiiksi aloittamani jakkaran.

Rauni Haapa-alho