Tulitikkutehtaan kehittyminen alkoi teollistumisen myötä 1800-luvun puolenvälin jälkeen. Maaseudun tilaton väki alkoi muuttaa Turun tehtaisiin työväeksi. Myös liikenne ja kauppa kasvoivat. Turku-Toijala -rata rakennettiin. Kaupungin rajan takana olevat tuottamattomat kalliot alkoivat yhtäkkiä muuttua tavalla, joka oli aivan vierasta sen aikaiselle rakentamiselle.

Kähärinmäellä oli vanhastaan pieni tulitikkutehdas. Sacklin ja Eklund hakivat sille jatkoaikaa 1871. Yrityksen rakennuksista ei ole löytynyt tietoja.  Vuoden 1875 teollisuusilmoituksissa mainitaan tulitikkutehtaan palaneen kokonaisuudessaan sen oltua toiminnassa 2-3 kuukautta. Kyseessä oli jo ilmeisesti eri yritys kuin vanhempi tehdas.

Mahdollisesti se toimi alkuajan vanhemman tulitikkutehtaan rakennuksissa. Uusi yritys oli nimeltään Åbo Nya Tändsstickfabriks Aktiebolag. Se mainitaan isoksi laitokseksi ja hyväksi veronmaksajaksi. Tehdas paloi uudestaan ilmeisesti 1895. Palon jälkeen tehdasta laajennettiin huomattavasti. Toiminta kiihotti myös rakentamista ”Lustikullan” kukkulalla. Torppia oli 1870 -luvulla kuusi. Vuonna 1888 tehtiin päätös, että torpat oli numeroitava, koska torppia tuli jatkuvasti lisää. Vuoden 1900 henkikirjan mukaan torppia oli 56.
 

Tehtaan mukaan kukkulaa ruvettiin sanomaan Tikkumäeksi. Tehtaalla oli töissä etupäässä alueen omaa väkeä. Tehtaalta oli mahdollisuus saada myös kotityötä. Tehtävänä oli koota rasiat ja täyttää ne tulitikuilla. Isäni mummu Ida oli muuttanut 1879 pieneen torppaan 4-vuotiaan tyttärensä Bertan kanssa. Tämä rakennus on aivan tehtaan korkean lauta-aidan takana ja mustuneista hirsistä päätellen toiminut aikaisemmin jonkunlaisena pajana. Tämän havaitsin, kun remontoin tämän vanhan talon itselleni. Korjauksen yhteydessä ei paljastunut, kuka siinä oli asunut ennen Idaa ja Berttaa. Idan aviomies oli kuollut ja elämä oli niukkaa. Luultavasti hän oli tyytyväinen, kun hän sai tehtaalta kotityötä. Lapsesta huolehtiminenkin sujui siinä sivussa. Myöhemmin äiti ja tytär menivät yhdessä töihin tulitikkutehtaalle. Bertan lapsuus jäi lyhyeksi. Kun lapset pääsivät toiselle kymmenelle, oli tavallista hankkiutua ansiotyöhön, koska perhe ei tullut toimeen ilman lasten työtä. Lisäansioita saadakseen Idakin oli ottanut pieniin tiloihin vuokralaisen. Vätissä oli siihen aikaan pientenlastenkoulu. Voi hyvinkin olla, että äiti ohjasi tyttärensä sinne alkeisoppiin. Ida itse ei osannut lukea eikä kirjoittaa.
 

Johtaja Lundewallin Ruotsissa asuva pojantytär Inga-Britt on lähtenyt etsimään isoisänsä jalanjälkiä. Sain häneltä sähköpostitse muutamia valokuvia, jotka esittävät Ludewallin perhettä. Sisäkuvat antava käsityksen sen ajan porvariskodista. Tunnelma on rehevän täyteläinen. Moni seikka kertoo kodin keskipisteenä olosta. Rouvan käsityötaito näkyy pöytäliinoissa. Huonekalut ovat tummaa puuta.

Kontakteissa Inga-Brittiin käy yllättäen ilmi, että minun isoäitini Augusta oli lähtöisin Blekingen Netrabystä, samalta alueelta, jossa Inga-Britt asuu. Lisäksi meidän isoäitimme ovat syntyneet samana vuonna. Inga-Britt arveli, että naapurit ovat varmasti olleet yhteydessä keskenään. Teoriassa kylläkin. Augusta tuli Tikkumäkeen 1907. Yhteiskunnan rakenne oli silloin sellainen, että vapaamuotoista sosiaalista kanssakäymistä porvarisnaisen ja työläisnaisen välillä tuskin oli. Tosin Augustalla oli piian näkökulmasta käsitys porvariskodin elämästä. Hän tuli 22-vuotiaana neitona apulaiseksi ruotsalaiseen Larssonin perheeseen. Kolme metriä korkea ja tiivis lankkuaita esti tehokkaasti yhteydenpidon. Elämä siellä aidan toisella puolella oli niukkaa ja ahdasta. Torpan kaksi huonetta ja keittiö jaettiin kahdeksan hengen kesken. Huonekaluja oli vain kaikkein välttämättömät. Augustan aviomies Frans, isoisäni, oli valimotyötekijä. Lapsia oli kahden vuoden välein syntynyt kolme. Lisäansioita saadakseen Augusta ompeli ja silitti herrasväelle paitoja ja verhoja. Käsittämättömän hankalaa työtä pienissä tiloissa!
 

Tikkumäen torpissa asuvat ihmiset olivat maalta työnperässä tulleita. Tieto maanläheisestä paikasta kulki suusta suuhun, sillä aika usein oltiin keskenään hyviä tuttuja tai sukulaisia. Lapsilla oli vanhempien lisäksi naapurustossa isovanhemmat, sedät, tädit ja serkut. Sellainen yhteisöllisyys antoi voimaa selviytyä elämän niukkuudessa. Työteliäät ihmiset olivat suutareita, räätäleitä, seppiä ja käsityöläisiä.  Joukossa oli joku opettaja ja sairaanhoitaja.

Tulitikkutehtaan toiminta loppui 1920-luvulla. Samoissa tehdastiloissa jatkoivat Auran Rautateollisuus Oy ja myöhemmin ARA.

Auran rautateollisuus OY

Auran Rautateollisuus Oy:n johtajaksi tuli Einar Björklund. Päivi Kivinen on Einar Björklingin tyttärentytär. Hän on kertonut isovanhempiensa elämästä Turun Maakuntamuseossa tehdyssä haastattelussa ja allekirjoittaneen kanssa puhelimessa. Björklundin perhe asettui Tulitikkutehtaan johtajan asuntoon. Björkling oli erittäin tarkka rahoista ja oli sitä mieltä, että perhe ei tarvitse niin suuria tiloja. Lopulta perheen käytössä oli vain makuuhuone, keittiö ja sali.. Muut huoneet olivat konttoritiloina. Vesi ja viemärijohtoa ei ollut. Radiota kuunneltiin kuulokkeet korvilla 1920-luvulla. Rakennuksen yläkerta oli avointa vinttitilaa, jossa kuivattiin pyykkejä. Eteisessä säilytettiin suurta käyttövesitynnyriä.  Kaivo oli talon pihalla. Sodan jälkeen tehtaalle vedettiin vesijohto. Muistan tämän vesipisteen hyvin, koska tehtäväni koulun jälkeen oli hakea ämpärillinen vettä tästä. Johtajan asuntoon laitettiin vesi- ja viemärijohdot noin 1950. Pihapiiri nykyisen Kähärintien puolella oli pieni. Päivi Kivinen muistaa myös hyvin tonttia ympäröivän korkean lauta-aidan, jonka päällä kulki kolminkertainen piikkilanka. Aita oli niin korkea ja tiivis, että tavalliset tikkumäkiläiset eivät tienneet, miltä johtajan perheen jäsenet näyttivät. Lapsetkaan eivät solmineet kontakteja aidan ulkopuolelle, jossa leikkiseuraa olisi ollut paljon. Tikkumäkiläisten puolelta tahallisia tai tahattomia ongelmia syntyi, kun leikeissä pallo lensi yli aidan. Lauta-aidan yhdessä kulmauksessa oli reikelilukollinen portti. Portti pidettiin aina lukittuna. Avaimen paikka oli portin pielessä ja se otettiin mukaan, kun lähdettiin asioille portti lukittuna. Sodan aikana portti jouduttiin pitämään auki, koska rakennuksen perunakellari tarjosi tikkumäkiläisille alueen ainoan sirpalesuojan. Silloin siellä istuivat yhdessä kynttilän valossa tehtaan johtaja perheineen ja alueen muut asukkaat. Ikätoverini Solveig muistaa, että hän viihtyi hyvin pommisuojassa. Hänellä on hyvä lauluääni ja hän esiintyi mielellään. Hän ei ymmärtänyt, miksi kaikki eivät tykänneet hänen iloisista lauluistaan ja käskivät hänen olla hiljaa.

ARAn aika

Aran aikana alue koki yleistä yhteiskunnallista muutospainetta. Tikkumäkiläiset taistelivat tonttiensa omaksi lunastamisen puolesta. Monien vaiheitten kautta uudet asemakaavamääräykset ja tonttijaot vahvistettiin 1953 Elämä muuttui mukavammaksi, kun useimpiin taloihin saatiin vesijohdot ja viemärit 1957. Tätä ennen Tikkumäellä oli vain muutama kaivo. Sotien jälkeen kaupunki veti alueelle muutaman vesipisteen. Perheille jaettiin avaimet ja vesimaksu kerättiin kuukausittain henkilöluvun mukaan. Korkea lankkuaita purettiin vasta uuden alueen halkikulkevan Kähärintien alta 50-luvun alussa. Tikkumäki muuttui Kähäriksi. Tie ei enää mutkitellut torppien välissä.

ARA teki kaupungin kanssa sopimuksen ja perusti tehtaan muualle. Tässä kaupassa tehtaan johtajien asunto ja toimisto jäivät osittain hunningolle. Kaunis jugendtyylinen rakennus oli vuosia täysin hoitamatta.

Maakuntamuseo korosti puheenvuoroissaan, että rakennus liittyy oleellisesti Tikkumäen historiaan. Onneksi Jyväkorpi ja Kaven ymmärsivät talon kulttuurihistoriallisen arvon. He ostivat rakennuksen Turun kaupungista ja entisöivät sen kahden perheen asunnoksi. Tätä nykyä onnistuneesti saneerattu rakennus on arvokas ja historiallinen maamerkki Tikkumäelle. Se on näyttävä ja silmää piristävä. Se kuuluu Tulitikkutehtaan vanhaan rakennuskokonaisuuteen, joka on saanut suojelupäätöksen.

Loppusanat

Uudet suunnitelmat tulevat lähitulevaisuudessa muuttamaan vanhan Tulitikkutehtaan alueen ja sen lähiympäristön tehokkaaksi asuinalueeksi. Alueen maisemakuva muuttuu, kun pientaloalueen viereen nousee tiivis kaupunkimainen alue kerrostaloineen. Aikanaan näemme, miten se sulautuu vanhaan ympäristöön. Nykyinen teollisuusalue on hajanainen, sekava ja törkyinenkin, mutta alueen siistiminen voisi olla vähemmän tehokas. Tulitikkutehtaan vanhempi, ristinmuotoinen osa kunnostetaan asuin- ja liiketiloiksi. Sen toiseen kerrokseen johtava silta säilyy, samoin savupiippu. Suojeltavia ovat myös varastorakennus ja ruutivarasto, jonka katolla oli aikoinaan tulta sylkevä lohikäärmeviiri.

Tarinan faktatietoja on tarkastettu Tauno Perälän väitöskirjasta Turun esikaupunkien historia (1951)

Soile Saija