Lastenseimi

Raunistulan lastensuojelutyön kannatusyhdistyksen lastenseimi aloitti toimintansa Vätin talossa kesäkuussa 1928. Tätä ennen Vätin talossa toimi alueen lapsille perustettu kiertokoulu. Suullisen tiedon mukaan samassa yhteydessä oli pienten lasten hoitola vuosisadan vaihteesta lähtien. Turun kaupunki ja Maarian kunta avustivat lastensuojelun kannatusyhdistystä runsaasti vuosittain. Kannatusyhdistys järjesti erilaisia iltamia toiminnan tukemiseksi. Liikkeet lahjoittivat rahaa, huonekaluja ja kankaita. Hanke oli alueen yhteinen projekti. Hoitopäivän aikana lapsille tarjottiin kaksi lämmintä ateriaa, erilaisia vellejä ja puuroja sekä välipaloja.  Ateriat olivat maksullisia. Päivähoito rahoitettiin vapaaehtoisten kannattajien avulla. Ensimmäiset säädökset lasten päivähoidosta säilytettiin vuoden 1936 lastensuojelulakiin.

Tämä tarina rakentuu pienten muistojen varaan. Voimme tulkita ja värittää elämää uudestaan. Jos haluaa muistaa, niin paljon muistaa, mutta ihan todesta näitä sepitteitä ei kannata ottaa.

Olin 2½-vuotias, kun talvisota syttyi. Sodan jaloista minut vietiin Pöytyälle isäni siskon perheeseen. Siellä oli paljon outoa väkeä. Ikävä oli sanoin kuvaamaton. Pikkuserkkuni Ritva tuli sotaa pakoon samaan paikkaan, mutta hänellä oli äiti turvana. Oma äitini jäi kotiin hoitamaan pientä sekatavarakauppaamme, joka sijaitsi talomme yhdessä huoneessa. Pienen tytön päässä tapahtui varmaan kummallisia asioita, kun hänelle kerrottiin, että hänen on lähdettävä yksin sotaa pakoon ja äiti sai jäädä kotiin. Joskus sunnuntaisin äiti tuli minua katsomaan ajaen polkupyörällä 30 km:n matkan Turusta Pöytyälle. Halusiko äiti päästä minusta eroon, kun huusin oven takana. Mikä se sota on, joka on tullut kotiin. Ajattelin, että pommi on joku iso, paha otus. Sanoin äidille: ”Pane pommi kellariin, että Soile pääsee omaan kotiin.”
 

Rauhan tultua pääsin kotiin. Olin onnellinen. Isäkin oli tullut sodasta. Hän sai rakennuksilta maalarin töitä. Sekatavarakaupasta huolehtiminen vei äidin ajan. Koin, että minusta tuli taas ongelma.  Syksyllä äitini onnistui saamaan minulle hoitopaikan Raunistulan lastenseimestä. Taas oli edessäni uusi tilanne. Seimi ajastani minulle on jäänyt väläyksiä ja tunnelmia. Omaa tahtoani ilmaisin huutamalla lujaa pyörän tarakalla, kun äiti kiikutti minua hoitoon. Näin luultavasti latauduin päivään ja sain itselleni rauhallisen olon. Päivä seimessä alkoi potalla istumisella, vaikka ei ollut hätä. Päiväunillekin joutui, vaikka ei nukuttanut. Kieriskely ja hiljaa odottaminen pinnasängyssä tuntui pitkältä. Lastenhoitaja kulki edestakaisin ja komensi, ”pan silmät kiinni ” ja heitti peiton sängyn reunojen yli. Sen jälkeen olo tuntui vielä kurjemmalta. En ollut tottunut nukkumaan päiväunia.

Nykyajan hoitokäytäntöä vasten voisi tehdä sen johtopäätöksen, että me lapset olimme vain säilössä sen ajan kuin vanhemmat olivat töissä. Olimme eri-ikäisiä, mutta meitä käsiteltiin lapsiryhmänä, ei yksilöinä.

Vihdoin päivä päättyi äidin tai isän odottamiseen seimen pihalla. Kerran sattui nolo tapaus. Isä tuli minua hakemaan. Päivän tiimellyksessä minulle oli tullut kakat housuihin. Minun oli annettava kakkapaketti isälle ja se oli suuri häpeä. Muistan, että odotin isää kahden portin välikössä housupaketti kädessä. Ehkä kotona toruttiin tai siitä puhuttiin, koska tämä on niin jäänyt mieleeni.

Muista seimiläisistä on jäänyt mieleeni Aimo -nimisen poika, joka asui naapurinamme Tikkumäessä. Molempien isät olivat maalareita ja työkavereita. Myöhemmin Aimosta ja minusta tuli myös luokkatovereita Raunistulan kansakoulussa.

Muistan myös karanneeni kotiin seimestä yli Tampereentien ja Satakunnantien. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, miten siihen suhtauduttiin. Kukaties sain kiitosta, kun olin jo niin iso tyttö ja selviytyvä.

On hyvä kysymys pohdittavaksi, miksi pienelle tytölle on jäänyt muistilokeroihin näitä melko surullisia asioita. Miksi en muista lauluja, leikkejä, piirtämisiä ym. tilanteita, jotka toivat päivään iloa, naurua ja myönteisen hengen. Minulla ei ole myöskään mitään mielikuvaa hoitajista tai pidinkö jostain erityisesti. Yksi selitys voisi olla, että sota- ja seimiaikaan liittyy paljon pettymyksiä, häpeää ja syyllisyyttä. Ne näyttävät olevan asioita, jotka jäävät pysyvästi kiinni mielensopukoihin.

Veljeni Petri oli jonkun aikaa hoidossa Raunistulan lastenseimessä. Hänellä oli vaikea aivovaurio. Hän olisi tarvinnut yksilöllistä hoitoa. Henkilökunnalla ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta saada ohjausta tai koulutusta erityislapsen kohtaamiseen. Veljeni laitettiin pois seimihoidosta, koska hän sitoi kokonaan yhden työtekijän ajan. Äidin oli pakko jatkaa työssäkäyntiä ja niin veljeni jäi villiin ja valvomattomaan hoitoon kaksivuotiaasta lähtien.

Soile Saija